Panamasta Galapagosille
4.4.2006
Balboa
Matkavalmistelut on melkein tehty. Käymme vielä netissä, kaupassa ja tekemässä ulosselvityksen, ja sitten tankkauksen jälkeen merelle.
Yö oli jälleen reipasta ryskytystä. Luotsiveneet ajavat läheltä urku auki, ja aallokko on sen mukainen. Vieressämme ollut noin 60-jalkainen Swan on lähtenyt yöllä, onneksi. Nuoret purjehtijat (delivery crew) laskivat omien sanojensa mukaan 10 metrin syvyyteen 25 metriä ketjua, verrattuna meidän 60 metriimme (nousuvesi/laskuvesi). Virtauksen aiheuttama pyöriminen toi heidät nousuvedellä aivan liian lähelle Saremaa.
Kävimme taksilla vihannestorilla. Muutaman hehtaarin alue oli täynnä vihanneksia ja hedelmiä. Ainoastaan espanjaa puhuva taksikuskimme toimi oppaanamme. Hän tunsi myyjät ja tiesi myös tuotteet ja niiden laadun; mikä kestää kauan ja kuinka raakoja kannattaa ottaa mukaan. Ostimme mm. yuccaa, malangaa ja platanoa tavallisten tomaattien ja kurkkujen lisäksi. Totesimme, että samoilla juureksilla on eri espanjankieliset nimet eri maissa, esim. Kuubassa ja täällä. Kaupankäynti torilla on mielenkiintoista: rahayksikkö on dollari, kolikoita ei käytetä lainkaan. Dollarilla saa seitsemän yuccaa tai vastaavasti kaksi avocadoa tai viisi kurkkua jne. Dollarin persiljanippu mahtui juuri ja juuri isoon muovikassiin. Toimme jollakuormallisen hedelmiä ja vihanneksia veneelle, jossa pesimme ja varastoimme ne. Sitten takaisin maihin, jossa otimme jälleen taksin lennosta. Kuskimme Roosevelt puhui erinomaista englantia, jota hän kertoi oppineensa ollessaan töissä USA:n sotilastukikohdassa Panamassa. Hän vei meidät kauppaan, josta saimme ostettua kunnon kahvipannun. Pääsemme vihdoin nauttimaan kuubalaisesta kahvista!
Postimerkit olivat mielenkiintoinen ongelma. Halusimme lähettää muutaman kortin, joihin tarvitsimme tietysti myös postimerkit. Supermarketissa niitä ei myyty, mutta myyjät neuvoivat meitä menemään lähimpään pankkiin?? Bank of Panamassa ei myyty postimerkkejä, vaan yllätykseksemme pitikin mennä postiin. Kuskimme Roosevelt kyllä epäili, ettei postista mitään postimerkkejä saa, se on kuulemma sen verran merkillinen paikka. Postissa niitä kuitenkin myytiin. Ihmeellinen maailma!
Toimme ostoksemme veneelle, otimme mukaan bensakannut ja asiapaperisalkun ja lähdimme tekemään ulosselvitystä jälleen kerran taksilla, jonka käyttö on onneksi kohtuuhintaista. Flamenco Islandin terminaalissa on Immigration, jossa passeihimme lyötiin poistumisleimat ja täytettiin declaration-paperi. Täältä saimme ohjeen mennä seuraavaksi satamaan Pier 18 Balboa Capitaniaan, aikaa 15 minuuttia toimiston sulkemiseen! Olimme onneksi jättäneet taksin odottamaan, ja kuskimme tiesi paikan. Ehdimme ajoissa ja saimme vihdoin niin tärkeän zarpen, ulosselvityksen, hintaan 1,50 USD. Kaikkiin paikkoihin tarvittiin kopio miehistöluettelosta, onneksi niitä oli tarpeeksi mukana.
Tullessamme täytimme vielä bensakannut ja nostimme käteistä automaatista, koska seuraavasta pankista ei ole tietoa. Ehkä jo Galapagosilla? Kävimme vielä läheisessä ravintolassa jäätelöllä. Jolla on nyt nostettu taavetteihin ja sidottu, bensakannut on sekoitettu 2-tahtisiksi ja sidottu kannelle ja ostokset pakattu, osa säilytyslaatikoihin, loput jääkaappiin ja pakastimeen. Molempiin jäi vielä tilaa. Olemmekohan unohtaneet jotakin!?
5.4.2006
8º32,73´N, 79º37,70´W
Päivä alkoi köysien ja fendereitten laitolla ja ankkurin nostolla. Olimme tankkauslaiturin vieressä klo 9.10. Laiturissa oli paikallisvene ja me jäimme odottamaan, että joku tulisi siirtämään sen pois. Ankaran huhuilun ja 10 minuutin odotuksen jälkeen vene siirtyi poijuun ja me laituriin. Marinan pitäjä ei liikahtanutkaan siihen suuntaan, että auttaisi meitä köysien kanssa. Baarissa ollut amerikkalaispurjehtija ryntäsi avuksemme ja saimme köydet kiinni. Laiturissa oli hirvittävä svelli; yksi fenderi puhalsi täyttökorkin kumisine jenkaosineen ulos ja springiköysi pamahti poikki. Saimme kuitenkin tankit täyteen: 135 gallonaa dieseliä ja saman verran vettä. Kassalla ollut nainen haukkui meidät pystyyn, koska olimme tulleet laituriin, vaikka siihen oli tulossa lautta lähisaarelta. Tuli mieleen asiointi vanhaan aikaan katsastuskonttorilla. Ehdimme kuitenkin hyvin alta pois ja klo 10.20 olimme irti laiturista ja matkalla kohti Galapagosia.
Tyynimeri on nyt nimensä mukaisesti tyyni. Kone käy, mesaani ja iso ovat tosin ylhäällä, mutta suhteellinen tuuli on ollut yhden ja viiden solmun välillä. Genaakkeri on nostettu kannelle tuulten jumalaa houkuttelemaan.
Tulimme Toboga-saarten välistä ja Isla Otoquen länsipuolelta, ja nyt on suunta kohti Peninsula de Azueroa suoraan etelään. Noin 12 tunnin kuluttua voimme kääntää keulan kohti Galapagosia. Edessämme on 909 tai 884 mailia riippuen siitä, menemmekö Santa Cruz-saarella olevaan Academy Bayhin vai San Cristobal-saarella olevaan Bahia Naufragioon. Matkan aikana tulemme ylittämään ensimmäistä kertaa päiväntasaajan!
Pistimme kalanpyydykset järjestykseen, ja ensimmäinen, puinen palikka, on nyt vedessä. Tarkoitus on vaihtaa pyydys päivittäin ja selvittää, mikä pyytää Pacificilla parhaiten.
7.4.2006
5º33,49´N, 81º08,62´W
Matka on edennyt joutuisasti. Genaakkeri on ollut ylhäällä päivänvalon ajan mesaanin kera. Myötävirta on ollut auttamassa, ja nopeutemme on ollut aika ajoin jopa 8-9 solmua. Päivämatkat ovat olleet 145-152 mailin tasolla, mutta viime yö oli täysin tyyni, ja virta on tällä hetkellä lievästi vastainen. Siispä matkanteko hidastuu. Ajoimme koneella yön, pienellä teholla noin 4,5 solmun vauhtia. Tuuli on noussut 4 solmuun kaakosta. Purjeet eivät vielä yksin kuljeta, mutta yhdessä koneen kanssa vauhti on jo yli 6 solmua.
Virtausalueet ovat merkillisiä. Meressä on suuria punaisenruskeita alueita, ja niissä kelluu kaikenlaista rojua, enimmäkseen bambua. Sade on ilmeisesti huuhdellut maa-aineksia mereen jossakin, ja virtaus on ottanut ne mukaansa. Tällaisissa paikoissa on runsaasti ravinteita ja näin ollen myös kaloja, mutta me emme onnistuneet nappaamaan niistä yhtäkään.
Purjehdusoppaan mukaan Isla Malpelo, pieni majakkasaari keskellä merta, pitäisi kiertää itäpuolelta, mutta emme pääse sinne. Jos käännämme annettuun suuntaan, noin 200 astetta nykyisen 230 sijasta, laskee nopeutemme virrasta johtuen 0,5 solmulla. Jatkamme siis suoraan kohti Galapagos-saaria.
Laivakoiramme Latten saa nyt pelkkää kuivamuonaa ja syö huonosti. Se on myös kehittänyt uuden syömäasennon: takatassut penkillä, etutassut lattialla. Kuppi on kyllä tyhjä joka päivä, mutta suuren herkuttelun tuntua ei ole. Joko purkkiruoka oli sen mielestä huomattavasti parempaa tai ehkä syynä on kuumuus. Päivät ovat todella tuskallisen kuumia, mutta yöt kosteita ja kylmiä, siis keskimäärin sopivaa.
8º15,53´N, 79º32,43´W
Genaakkeri ja mesaani ovat vetäneet pari tuntia. Tuuli on 12 solmua suoraan pohjoisesta, ja nopeutemme on 6 solmua. Genaakkerilla ja tällä tuulella se on liian myötäisessä, mutta kun matka etenee, saamme toivottavasti paremman kurssin. Islas Las Perlasin San Jose olisi melko lähellä, mutta yöllä outoon ankkuripaikkaan saapuminen ei miellytä. Jatkamme siis edelleen kohti Galapagosia. Matka on edennyt varsin mukavasti genaakkerilla; 43 mailia 7,5 tunnissa, vaikka tuulta ei ole juuri ollut. Otamme genaakkerin illalla aina alas, koska sen laskeminen yön pimeydessä kovassa tuulessa ei houkuttele, ja korjaamme kurssin kohti kääntöpistettä. Vauhti tietysti hiljenee, mutta jos matkaan menee päivä pari kauemmin, se ei haittaa.
Panaman ankkuripaikan raskasöljypakokaasut on pesty kannelta, mutta Kuuban voimaloiden rikkipäästöjen jälkiä ei korjaa muu kuin uusi maali.
9.4.2006
02º53,21´N, 85º02,52´W
Kartan huomautukset virtausten arvaamattomuudesta pitävät paikkansa. Alkumatkan myötävirrasta voimme enää vain uneksia. Suora kurssi Galapagosille olisi vastavirtaan ja täysin vastaiseen tuuleen. Siispä suuntamme on nyt saarten pohjoispuolelle apuna purjeet ja kone, joilla saamme nopeudeksi 4-5 solmua. Etelään samalla yhdistelmällä saimme vaivaiset 2,5 solmua. Toivomme tuulen ja virtauksen korjaantuvan. Kartoissamme näkyvä Jyrki Jalon aikanaan tekemä jälki on vieläkin enemmän pohjoisessa. Tuuli on nyt noin 10 solmua, joten eipä se meitä juuri kuljeta.
Riitta sai eilen saaliiksi kerrankin sopivan kokoisen tonnikalan, yleensähän ne ovat liian isoja. Teimme osasta shushia alkupalaksi ja loput paistoimme. Herkullista!
Näimme myös jälleen ison delfiiniparven. Toisin kuin Atlantilla, ne eivät jostain syystä tule veneen lähelle. Atlantilla ja Karibian merellä delfiinit tulivat lähes poikkeuksetta veneen vierelle hyppimään, mutta täällä Tyynellämerellä ne ovat toistaiseksi tulleet vain noin 100 metrin päähän veneestä. Sitten ne kääntävät meille selkänsä ja häipyvät komeana rivistönä horisonttiin.
Olemme yrittäneet vastaanottaa sääfaxeja. New Orleans tulee tänne hyvin, mutta sen alue loppuu päiväntasaajaan. Jostakin syystä Kalifornia ja Havaiji eivät tule läpi. Satelliittipuhelin toimii välillä ja välillä taas ei. Toistaiseksi olemme saaneet päivittäisen yhteytemme hoidettua, mutta tekniikka ryppyilee. Portugalissa asentamamme potkuriakselin painelaakeri kurnuttaa, eikä varaosaa ole mukana. Mepratuote toimitti sen 2003 loppuvuonna Portugaliin. Olemme lähettäneet Mepratuotteelle emailin ja kyselleet laakerin edustajaa Tahitilla ja mahdollisuutta toimittaa sinne kerralla oikea varaosa. Emme alun perin aikoneet mennä Tahitille, mutta nyt on kaiketi mentävä. Eipä tuo isoa mutkaa tee.
Generaattorin vesipumppu, joka on juuri laakerin päällä, ehti tiputtaa siihen vettä jonkin aikaa viime kesänä ennen kuin havaitsimme vian. Seurasimme vesivuodon jälkeen laakeria, ja kun mitään ei tapahtunut edes Intracoastal Waterwayllä, oletimme sen olevan vesitiivis, mutta ilmeisesti niin ei ole. Ja olisihan se kummallista, jos veneen potkuriakselin laakeri olisi vesitiivis. Eteenpäin koneella ajettaessa se ei kurnuta, mutta purjehtiessa, kun potkuri pyörii vapaasti, kuuluu kurluttava ääni. Äänen saa tietysti pois pysäyttämällä potkurin, mutta se taas hidastaa selvästi nopeutta. Murphyn lain mukaisesti Panamassa, jossa sen korjaus olisi ollut helppoa, ei ollut mitään ongelmaa, ei edes kanavassa, jossa jouduttiin ottamaan enemmän tehoja irti koneesta, vaan vika ilmeni vasta muutama päivä Panaman jälkeen!
Oletettavasti muitakin ongelmia ilmenee ennen Tahitia, ja voimme näin ollen tehdä siellä tarpeelliset korjaukset. SSB-puhelimen päälle oli myös tippunut hiukan vettä kaapelin läpiviennin kautta Gatun Laken poijupaikan kaatosateessa, mutta kun olemme pitäneet sitä päällä jatkuvasti, paikat ovat kuivuneet. Puhelin toimii edelleen hyvin, ja näyttökin on palautunut lähes ennalleen.
10.4.2006
01º59,02´N, 87º12,98´W
Matka on jatkunut välillä purjein, välillä koneella. Oletimme, että vastatuulista päästiin, mutta mitä vielä. Nyt tuuli on noin 10 solmua suoraan Galapagosilta, ja virta vatkaa venettä.
Menemme edelleen saarten pohjoisreunaa kohti. Eteläreunaa kohti mentäessä nopeus laskee nykyisestä 4-5,5 solmusta alle 3 solmuun. Korjaamme suunnan lähempänä saaria, jos tuuli ei ole sitä ennen kääntynyt. Päivällä saimme vielä aika-ajoin kuljettua reittipistettäkin kohti, mutta muutama tunti sitten tuuli kääntyi täysin vastaiseksi ja heikkeni. Lievästi ärsyttävää! Academy Bayhin on vielä matkaa 237 mailia. Kuvittelimme olevamme siellä keskiviikkona iltapäivällä, mutta torstai tuntuu nyt todennäköiseltä. Päiväntasaajan ylityskin tapahtunee vasta torstaina aamulla. Jos Kolumbuksella olisi ollut yhtä paljon vastatuulta kuin meillä, hän ei olisi koskaan päässyt Atlantin yli.
Olemme lueskelleet aikamme kuluksi opaskirjoja, erityisesti seuraavaa kohdettamme Marquesasia käsitteleviä. Olemme jo syöttäneet koneeseen Marquesasin reittipisteet. World Cruising Routissa on annettu reittipisteet sekä Hiva Oalle että Nuku Hivalle, ja Galapagosin lähtökin on reititetty niin, ettei itse tarvitse osata kuin lahdesta ulos. Kuulimme aamulla SSB-netistä, että joku vene oli jo lähellä Marquesasia, jollakin toisella taas oli jäljellä vielä 2200 mailia. Tuulet ovat olleet matkalla melko heikkoja, vaikka niiden pitäisi tähän vuodenaikaan olla vakaasti kaakosta ja melko reippaita. Matkaa Galapagosilta Marquesasille on noin 3100 mailia, mikä on 400 mailia enemmän kuin Atlantin ylitys. Keskivertopurjehdusaika lienee 30 päivän tietämissä, mutta alle 20 päivän reissujakin on tehty, ja jotkut ovat käyttäneet matkaan jopa 40 päivää. Galapagosin jälkeen on meidän vuoromme näyttää, mihin pystymme. Elämme jännittäviä aikoja!
13.4.2006
00º46,49´S, 90º15,44´W
Ylitimme päiväntasaaja juhlallisin menoin 12.4. klo 17.45. Kuohuviiniä ja tuoretta sushi-tonnikalaa. Uhrasimme Neptunukselle perinteen mukaisesti rommiryypyn, jotta tuulet olisivat tulevaisuudessa suosiollisia. Lieneekö ollut vääränmerkkistä rommia, vai mistä johtui, että tuuli loisti poissaolollaan koko loppumatkan!
Ajoitimme tulomme Academy Bayhin aamuun. Aamun sarastaessa olimmekin lahdessa, mutta mikä pettymys! Lahdessa oli veneitä ruuhkaksi asti, ja kaikki ankkurointikelpoiset alueet olivat käytössä. Kokeilimme ankkurointi ainoaan vapaaseen tilaan, mutta huonolla menestyksellä. Pohja on kivikkoa, kuten opaskirjakin sanoo, eikä pitoa saatu millään. Koko lahti on lisäksi tuulen puolella ja mainingissa, joten ankkurin olisi pidettävä. Lähes kaikilla veneillä oli lisäksi peräankkuri pyörimisen estämiseksi. Yritimme ankkurointia useammassa paikassa, mutta kun missään ei onnistunut, päätimme lähteä päivämatkan päähän Isla San Cristobalille. Purjehdusoppaiden mukaan lahti on suojainen, ja normaali ankkurointi yhdellä ankkurilla pitäisi olla mahdollista. Onko näin, sen me näemme illemmalla.
15.4.2006
00º53,70´S, 89º36,79´W
Naufragio Bay
Vastavirta laski nopeuttamme niin, että saavuimme ankkuripaikalle vasta illan pimetessä. Löysimme suojaisen lahden perukoilta kuitenkin helposti ankkuripaikan noin 10 metrin syvyydestä. Merileijonat ottivat meidät äänekkäästi vastaan heti lahdelle saavuttuamme. Ne uiskentelivat veneen ympärillä, sukeltelivat sen ali ja ottivat kaikin tavoin osaa ankkurointiin.
Laskimme aamulla jollan veteen ja menimme katsastamaan lahtea. Ankkurissa on kymmenkunta venettä, ja huomasimme, ettei yhdelläkään veneellä ollut jollaa vedessä. Syykin tähän selvisi pian; jollaa ei oikeastaan voi käyttää, koska jollalaituria ei ole, ja jos jollan vetää rantaan, siihen majoittuu heti merileijonia. Sama tapahtuu jollille, jotka on jätetty veneen perään veteen; merileijonat valtaavat ne välittömästi.
Satamassa pyörii muutama taksivene, ja niillä pääsee 50 sentillä yhteen suuntaan. Nostimme siis jollan ylös, kutsuimme taksin paikalle ja lähdimme tekemään tuloselvitystä. Opaskirjan ohjeen mukaan pitää mennä ensin Capitaniaan ja yrittää neuvotella mahdollisimman pitkä oleskelulupa. Keskustelimme parin mukavan vain espanjaa puhuvan virkamiehen kanssa. He kysyivät, miksi olimme tulleet saarelle, vaikka olimme matkalla Marquesasille. Oikea vastaus olisi tietenkin ollut ”Koska olemme aina unelmoineet näkevämme nämä saaret ja niiden eläimet!”. Sen sijaan Pekka kertoi vuolaasti tuulen puutteesta ja väärän suuntaisista virtauksista, jotka olivat pakottaneet meidät tulemaan tänne. Heidän mukaansa meillä pitäisi ehdottomasti olla Quitosta etukäteen haettu lupa, jos aioimme viipyä saarella yli 48 tuntia. Mikä pettymys, olihan purjehdusoppaassa puhuttu jopa kolmesta vuorokaudesta! Olimme myös väärässä paikassa, koska meidän olisi ensin pitänyt mennä immigrationiin, joka sijaitsee paikallisella poliisiasemalla. Lähdimme siis sinne. Paikalla oli useita virkamiehiä, mutta juuri se ainoa immigration-viranomainen puuttui. Jouduimme odottelemaan pari tuntia ennen kuin pääsimme hänen puheilleen. Käytimme ajan tutustumalla kaupunkiin.
Hämmästyksemme oli suuri, ja ilomme sitäkin suurempi, kun saimme itse täyttää lomakkeessa kohdan 'Oleskeluaika'. Kirjoitimme kaksi viikkoa ja saimme passeihimme leimat, jossa kahden viikon oleskelu oli vahvistettu!! Paperisouvi maksoi vain 30 dollaria toisin kuin opaskirjoissa on peloteltu; niissä kehotetaan varautumaan muutaman sadan dollarin maksuihin. Näin se maailma muuttuu! Seuraavaksi menimme takaisin Capitaniaan. Nyt he halusivat vain valokopiot passeista ja miehistöluettelosta ja pyysivät tulemaan maanantaina uudestaan, koska oikea virkamies ei ollut paikalla. Olihan nyt pääsiäinen ja pitkäperjantai.
Matkailuyrittäjä Fernando kävi veneellä tarjoamassa sunnuntaiksi retkeä saarelle, polttoainetta, vettä ja ruokatarvikkeita. Sovimme menevämme sunnuntairetkelle ja pyysimme Fernandoa toimittamaan veneelle polttoainetta maanantaina.
Kylässä on useita nettikahviloita. Saamme siis kotisivumme taas päivitettyä. Satelliittipuhelin toimii edelleen. Mapratuotteen Matti ilmoitti voivansa lähettää potkuriakselin laakerin Tahitille, Papeeteen DHL:llä. Rahtimaksu tosin on hirvittävä, mutta eipä auta.
Veneitä lähtee ja tulee, samoja jotka on nähty sekä Cristobalissa että Balboassa. Vierestämme lähteneet puolalaiset kertoivat pysähtyvänsä muillakin saarilla, vaikka se on kielletty. Islas Española, Santa Maria ja Isabela tulevat siis meilläkin ohjelmaan.
Latte ihmettelee veneen ympärillä pyöriviä merileijonia: ystäviä vai vihollisia? Läheisellä hiekkarannalla ihmiset ja merileijonat makailevat sulassa sovussa auringosta nauttien. Ihmeellinen saari!
16.4.2006
Puerto Baquerizo Moreno, San Cristobal, Galapagos
Lähdimme aamulla Fernandon järjestämälle luontoretkelle. Mukana oli kahdeksan purjehtijaa: kaksi Australiasta, kaksi Saksasta ja neljä Suomesta; Irmeli ja Tapio "Maritasta", ja me. Huristelimme pitkin maaseutua puoliavolavapakettiautolla, neljä lavalla ja toiset neljä sisällä.
Ensin kävimme katsomassa jättiläiskilpikonnia eräänlaisessa kilpikonnapuistossa. Varsinainen kilpikonnien asuinalue on keskellä saarta lähes tiettömän taipaleen takana. Puistoalueella on esittelykeskus ja polut kilpikonnien asuinpaikoille. Suurimmat puistossa elävät kilpikonnat painavat lähes 100 kg, mutta ne voivat saavuttaa iän mukana yli 200 kg:n elopainon. San Cristobalilla kilpikonnia elää noin 5000 yksilöä. Galapagosin saarten kilpikonnat edustavat kaikkiaan 14 eri lajia. Puistossa asuvilla kilpikonnilla on selässään numero tunnistamisen helpottamiseksi, ja niistä tiedetään yksilöinä melko paljon. Me opimme muun muassa, että noin 60-kiloisen kilpikonnan ikä on 50 vuoden tietämissä ja, että paksuhäntäiset ovat koiraita. Puistossa myös kasvatetaan uusia kilpikonnasukupolvia.
Tämän jälkeen kiipesimme El Junco-tulivuoren kraatterille noin 700 metrin korkeuteen. Hikisen nousun jälkeen saimme nauttia huipulla vilvoittavasta tuulesta ja suurenmoisista näkymistä. Kraatteriin on muodostunut järvi, jonka yläpuolella kaarteli kymmenkunta kuningaskaapparia. Kraatterijärvessä on siis ilmeisesti kaloja. Järveltä nousi aika ajoin pilviä, jotka kietoivat maiseman harmaaseen vaippaansa. Huipulle johti noin sadan portaan rappuset. Lihaskunto on näin tarkistettu ja valitettavan heikoksi havaittu!
Matka jatkui pohjoiselle rannikolle lähelle Isla Lobosia, jossa pysähdyimme vuorelle nauttimaan huikaisevista meri- ja rantanäkymistä. Täältä jatkoimme matkaa rannalle katsomaan merileguaaneja. Nämä esihistoriallisen näköiset liskot eivät näytä pelkäävän lainkaan ihmisiä, ja saatoimme mennä niin lähelle niitä kuin itse uskalsimme. Niiden kunnioitusta herättävän ulkomuodon takia päädyimme noin viiteen metriin. Liiallisesta auringonpaisteesta huolimatta saimme otettua kohtuullisia kuvia näistä merkillisistä eläimistä. Mahtava kokemus, onhan näiden näkemisestä haaveiltu pitkään!
Olemme sopineet lähtevämme keskiviikkona lintu- ja snorklausretkelle Leon Dormido-nimiselle kallioluodolle, jossa merenalaisen maailman lisäksi voimme ihastella sinijalka- ja naamiosuulia, ja Isla Lobosiin, joka on nimensä mukaisesti merileijonien valtakuntaa. Odotamme retkeä innolla! Tulee samalla kokeiltua Panamasta hankkimamme märkäpuvut. Vesi on täällä vain noin 18-22 asteista, joten märkäpukua todella tarvitaan.
18.4.2006
San Cristobal
Retki oli siirretty Monican ja Felixin toivomuksesta tiistaihin, ja niin lähdimme aamulla klo 10 perämoottoriveneellä merelle. Mukana olivat Irmeli ja Tapio, Monica ja Felix, ecuadorilainen pariskunta 7-vuotiaan tyttärensä kanssa ja me. Ajoimme rantaa pitkin koilliseen kohti Isla Lobosia ja pysähdyimme matkalla ihastelemaan fregattilintuja, erityisesti uroksia punaisine kaulapusseineen. Jatkoimme puolen tunnin matkan päähän Leon Dormido -nimiselle kalliosaarelle, joka sijaitsee noin 5 mailia rannasta Bahia Stephensin kohdalla. Meidän karttaamme sen nimeksi on merkitty Roca Pateadora. Saari on 148 metriä korkea kivi, joka on haljennut kolmeen osaan. Itäisen ja keskimmäisen välissä on 12 metriä leveä ja noin 15 metriä syvä kanava. Rannat ovat pystysuoria, joten maihin meneminen on mahdotonta. Kartan mukaan aivan rannassa on vettä noin 80 metriä.
Kiersimme ensin veneellä saaren ympäri ja bongasimme kalliokielekkeillä istuskelevia sinijalka- ja naamiosuulia. Sitten pistimme snorklausvälineet päälle ja pulahdimme koko porukka kylmään veteen. Ilman märkäpukuja ainakaan meillä ei olisi ollut sinne mitään asiaa. Uimme ryhmässä vain muutaman metrin päässä kallioseinämästä, joka katosi pystysuorana alas pimeyteen. Saaren ympäristössä voi normaalisti nähdä muun muassa vasarahaita, mutta poikkeuksellisen kylmästä vedestä johtuen ne olivat poistuneet alueelta. Onnistuimme näkemään ainoastaan yhden pienen hain, mutta haiden sijasta saimme ihastella merikilpikonnia, isoja ja pieniä värikkäitä kaloja sekä korallien ja kasvien peittämää kallioseinämää.
Uinnin jälkeen jatkoimme Isla Lobosin ja San Cristobalin väliseen noin 50 metriä leveään salmeen. Salmessa on vettä vain noin 1,5 metriä, vesi on kristallinkirkasta, ja pohja on vaaleaa hiekkaa. Ankkuroimme veneen keulan ja veimme köyden rantaan. Saaren nuoret merileijonat ottivat meidät innolla vastaan. Ne osallistuivat ankkurointiin kieppumalla ankkuriköyden ympärillä ja riippumalla köyden päässä. Kun menimme uimaan, ne pyörivät ympärillämme, syöksähtelivät hurjaa vauhtia kohti, mutta kääntyivät viime tipassa sivuun. Seurallisimmat niistä päästivät meidät aivan kosketusetäisyydelle. Vietimme niiden seurassa ratkiriemukkaan parituntisen, jona aikana ei veden kylmyyskään haitannut.
Paluumatkalla pysähdyimme vielä kuvaamaan sinijalkasuulia ja fregattilintuja. Viimeinen lahdelma ennen Naufragio Baytä on nimeltään Las Tijeretas alias Darwin Bay, jossa Darwin ensimmäisen kerran rantautui Galapagos-saarilla. Se oli myös San Cristobalin ensimmäinen satama. Rantakalliolle on pystytetty Darwinin patsas ja sinne johtavan polun varressa on useita näköalatasanteitaa. Opaskirjojen mukaan lahti on myös oivaa snorklausaluetta.
Illalla menimme suurella joukolla hummeri-illallisella Fernandon kotiin. Pitkän pöydän ääressä istuivat meidän lisäksemme suomalaiset Irmeli ja Tapio, ranskalaiset Michel, Michel ja Melanie ja saksalaiset Monica ja Felix. Pääruokana oli langustino, jota joissakin kirjoissa kutsutaan myös espanjalaiseksi hummeriksi (spanish lobster). Varsinaisen lobsterin, täällä nimeltään langusta, pyynti on tänä vuonna kielletty.
Kysyimme Fernandolta mahdollisuutta mennä muillekin saarille. Hänen mielestään Isla Espanolalle ei voi mennä lainkaan. Se on asumaton saari, joten paikallisoppaan palveluja ei voi käyttää, ja siellä vierailevat charter-veneet ilmoittavat matkaveneiden käynneistä viranomaisille. Isla Santa Marialla eli Floreanalla voi hänen mukaansa poiketa, samoin Isabelalla Villamil-kylässä. Bahia Isabela kuuluu myös kiellettyihin alueisiin.
Yritimme eilen käydä tekemässä tuloslevityksen loppuun, mutta Capitaniassa sanottiin, että tulette sitten päivää ennen lähtöä. Yksikään viranomainen ei ole kieltänyt meitä menemästä muille saarille, ja meillä on vielä lähes viikko oleskeluluvasta jäljellä. Lähtöpäivä lähestyy, se on ehkä perjantai tai lauantai. Ja muut saaret houkuttelevat kovasti!
20.4.2006
San Cristobal
Eilen oli hammaslääkäripäivä. Kyllä ne täälläkin osaavat asiansa, vaikkakin espanjaksi. Kotisivujen päivitysteksti ja kuvatkin saatiin lähtemään nettikahvilasta. Yhteydet toimivat satelliittien välityksellä, vaikka nopeudella ei voi kehua, mutta tunnissa saatiin asia hoidettua.
Vietimme mukavan illan Irmelin ja Tapion kanssa veneellämme. Vaihdoimme kokemuksia ja sovimme yrittävämme haastatella ennen lähtöämme australialaista Brettiä, hän kun on kiertänyt paljon Papua Uuden Guinean, Australian ja Uuden Seelannin vesiä.
Tänään saimme kaikki pyykit pesetettyä. Lakanoiden peseminen veneessä on niin hankala operaatio, ettemme ryhdy siihen kuin pakosta. Pesu ja kuivaus maksoivat dollarin kilo. Olemme syöneet täällä säännöllisesti lounaan maissa: alkukeitto, pääruoka ja hedelmämehu 2 dollaria hengeltä. Pelkät raaka-aineet maksaisivat meille enemmän!
Lounaan jälkeen teimme retken Las Tijeretas-lahdelle, jonne Darwin saapui 1835. Laavakivinen polku kulkee selvästi merkittynä parin sadan metrin korkeuteen mäelle lahden pohjukkaan. Mäellä olevilta näköalalavoilta on huikeat näkymät merelle ja alas lahteen.
Olemme aloittaneet potkuriakselin elvytyshoidon voitelemalla sitä tippakannulla, espanjaksi aceitera. Jos laakeriin pääsee vesi, kaiketi sinne pääsee myös öljyä!
Olemme suunnitelleet lähtevämme lauantaiaamuna ja aiomme mennä ensin Isla Españolalle. Jos meidät ajetaan sieltä pois, menemme Floreanalle eli Isla Santa Mariaan ja sieltä Isabelalle. Yritämme lähettää postia mm. Vidan toisille isovanhemmille Floreanan Post Office Bayn postitynnyrin kautta. Saa nähdä onnistuuko!
23.4.2006
01º15,51´S, 90º12,10´W
Lähdimme eilen aamulla kohti Isla Españolaa hankittuamme ensin tuoreruoat kauppahallista. Ostimme tuiki tavallisten tomaattien ja salaattien lisäksi myös meille ennestään tuntemattomia vihanneksia/hedelmiä, kuten naranjilla ja tomatito.
Olimme tehneet ulosselvityksen edellisenä päivänä. Oleskelun hinnaksi tuli kaikkiaan 158 dollaria + 30 dollaria immigration, joka on varsin kohtuullinen. Esimerkiksi purjehduslupa Bahama-saarille maksaa 300 dollaria. Kävimme vielä aamulla ennen lähtöä rekisteröimässä lähtömme ja hakemassa lähtöleimat passeihin.
Tapasimme s/y Maritan väen vielä edellisiltana, tällä kertaa heidän veneellään. Vaihdoimme sääohjelmia ja purjehdusopastietoja ja nautimme Irmelin kattaman tapas-pöydän antimista.
Lähtöaamuna osuimme samaan vesitaksiin Brettin kanssa, ja hän kertoi, että kotieläinten tuontia Uuteen Seelantiin ja Australiaan koskevat määräykset ovat helpottuneet niin, ettei Lattea ilmeisesti tarvitse laittaa karanteeniin. Hän antoi myös nettiosoitteen, josta saamme yksityiskohtaisempaa tietoa asiasta. Jos saamme asian hoidettua, menemme ilman muuta Uuteen Seelantiin hurrikaaniajaksi. Sovimme myös Brettin kanssa, että jos olemme yhtä aikaa Isabelan Villamilissä, voimme kopioida hänen Indonesia-oppaansa.
Saimme lähtöä edeltävänä päivänä surullisen viestin: Angelique, Kuubassa tapaamamme Dian ja Atin purjehtima hollantilaisketsi on uponnut 30 mailia Cayman Bracista pohjoiseen. Potkuriakseli oli irronnut laipastaan ja pudonnut mereen. 50 mm:n reiästä tuli vettä sisään niin paljon ja sellaisella paineella, etteivät pumput riittäneet. Heidän mayday-kutsuunsa vastasi hollantilainen konttilaiva, joka yritti vielä omilla pumpuillaankin saada venettä pysymään pinnalla ja hinata sitä Caymanille, mutta mikään ei auttanut. Vene makaa nyt 2000 metrin syvyydessä. Dia ja At asuivat samalla alueella, missä konttilaivan omistajakin, joten tapahtuma oli saanut Hollannissa osakseen melkoista julkisuutta. He ovat nyt Amsterdamissa selvittämässä vakuutusasioita ja kertoivat etsivänsä uutta venettä Karibialta, jotta he voisivat jatkaa purjehdusta ASAP.
Ollessamme Carriacoulla oli eräs vene upota samasta syystä, Sareman akseli on irronnut kerran, Miettisen Sakun veneen akseli samoin, ja meidän potkuriakselin laakerimme on saanut vettä, koska se ei nähtävästi ole vesitiivis. Pitäisiköhän joidenkin insinöörien harkita alan vaihtoa!!
Lähinnä kotiväelle tiedoksi, ettei Sareman potkuriakseli voi pudota mereen, koska lähellä oleva peräsin on esteenä! Akselin saa pois ainoastaan leikkaamalla laikkakoneella reiän, minkä jouduimmekin aikoinaan kanavilla tekemään.
Tutkamme, joka on palvellut erinomaisesti vuodesta 1998, lakkasi toimimasta heti San Cristobalilta lähdön jälkeen. Ohjekirjassa sanotaan, että magnetron kestää noin 3000 tuntia, ja meidän tutkamme on ollut päällä 3002 tuntia 11 minuuttia. Turhan tarkasti ohjekirjan mukainen käyttöikä! Saattaahan siinä olla joku vikakin. Olemme olleet jo yhteydessä Furuno Suomeen (kiitos Laitisen Pekalle yhteystietojen välityksestä) saadaksemme varmistuksen käsityksellemme, että magnetron ja antennimoottori pitää uusia. Lisäksi tarvitsemme yhteystiedot seuraavaan huoltopaikkaan varmistaaksemme oikeiden varaosien saannin. Toki on myös varmistettava, kannattaako tätä enää korjata vai olisiko järkevämpää hankkia uusi tutka.
Saavuimme Isla Españolalle, Punta Suaresiin, iltapäivällä. Paikalla oli kaksi charter-alusta ja toiset kaksi tuli vastaan. Saari on karu ja asumaton, eikä sen kivikkoinen ranta houkutellut laskemaan jollaa alas. Päätimmekin ihailla saarta veneestä käsin.
Tietojemme mukaan saarella on muualla näkemiemme eläinten lisäksi vain albatrosseja, joita saatoimme bongata ja kuvata mereltäkin käsin.
Kiristettyämme potkuriakselin tiivisteen nostimme seuraavan aamuna ankkurin ja lähdimme täysin tyynessä kohti Isla Santa Mariaa, joka tunnetaan myös nimellä Floreana. Näimme matkalla useita albatrosseja, ja puolimatkassa veneen ympärille ilmestyi suuri parvi delfiinejä, jotka viipyivät seurassamme pitkään.
Oletamme saapuvamme Post Office Bayhin noin klo 16 paikallista aikaa. Siellä pääsemme ehkä maihin.
01º14,04´S, 90º27,07W
Floreana, Bahia del Correo
Kuva 13
Saavuimme aivan tyynessä kauniille Post Office Bayn ankkuripaikalle. Olimme ainoa vene koko lahdessa. Laskimme ankkurin hiekkapohjaan kilpikonnien joukkoon noin 9 metrin syvyyteen. Paikka on hyvin suojainen, ja edessämme olevan lahden hiekkaranta on erinomainen rantautumispaikka. Laskimme jollan veteen ja soudimme heti rantaan katsastamaan postitoimistotynnyrin sisällön ja laittamaan omat korttimme sinne. Kortteja oli paljon, mutta näyttää siltä, ettei järjestelmä enää toimi. Onhan alueelle tulo kielletty ilman lupaa ja sitä ei useimmilla veneilijöillä näytä olevan, kuten ei meilläkään.
Saari on hyvin kaunis ja profiililtaan mielenkiintoinen. Lähimpien vuorien rinteitä peittää vaalea metsikkö, kun taas kaukaisimmat vuoret erottuvat paljaina ja lähes mustina horisonttia vasten. Lähellä rantaa on vanha tulivuoren kraatteri. Lahdessa ui valtavasti suuria kilpikonnia ja niiden jälkiä näkyi myös rantahietikossa. Rantakivillä on runsaasti isoja punaisia rapuja, jotka päästivät meidät melko lähelle itseään. Veneen ympärillä ui merkillisiä kuviokirjailtuja kaloja.
Illan pimetessä venettämme ympäröivä vedenalainen maailma muutti muotoaan. Kilpikonnat menivät kaiketi nukkumaan ja liikekannalle lähtivät suuret kalaparvet, joiden liepeillä vaanivat hait. Seurasimme tätä luonnonnäytelmää taskulampun valossa, ja päätimme olla menemättä iltauinnille!
24.4.2006
Bahia del Correo
Aamu valkeni harmaana ja sateisena. Yöllä ja aamuyöstä ympärillemme oli saapunut neljä turistivenettä. Päätimme pitää matalaa profiilia ja jäädä veneeseen, kunnes muut olisivat poistuneet. Käytimme aamun potkuriakselin tiivisteen kiristämiseen ja lukitsemiseen. Tiiviste on generaattorin alla eikä sinne tahdo mahtua mikään työkalu. Kaksilla putkitongilla ja yhdellä papukaijatongilla saimme työn tehtyä, mutta aikaa siihen kului runsaasti. Nyt tiivisteen pitäisi olla oikeassa tiukkuudessa niin, ettei se tiputa liikaa. Pari kolme tippaa minuutissa on kaiketi oikea määrä. Tutkamme on edelleen pimeä, eikä Furuno ole vielä vastannut kyselyymme.
Klo 11.50 tuli viereisestä charter-veneestä mies, ilmeisesti opas, ja kertoi, ettemme saa olla täällä. Hänen mukaansa joudumme vaikeuksiin, jos menemme maihin. Emme tietenkään kertoneet jo olleemme siellä. Hän sanoi myös ilmoittavansa Isabelan Villamiliin, että saapuisimme sinne vielä tänään.
Olemme joka tapauksessa päättäneet pysyä täällä huomisaamuun, koska päivänvalo ei enää riitä matkantekoon. Vieraaseen satamaan ajo pimeällä ilman tutkaa on hankalaa, ja niinpä aluksemme kapteeni on tehnyt lokikirjaan merkinnän, että lähdemme vasta aamun sarastaessa turvallisuussyistä. Välttääksemme hankaluuksia siirryimme yöksi ankkuriin läheisen Puerto Valesco Ibarran edustalle, jossa ilmoitimme paikalliselle viranomaiselle oleskelumme syyksi konehuoneessa ilmenneen vian!
28.4.2006
00º57,949´S, 90º57,74´W
Isabela, Puerto Villamil
Lähdimme 25.4. aamuvarhaisella Puerto Velasco Iberrasta kohti Isla Isabelaa, viimeistä Galapagos-saartamme. Saimme nauttia noin tunnin ajan 15 solmun tuulesta, minkä jälkeen matka jatkui täysin tyynessä koneella Isabelan Puerto Villamiliin. Isla Tortugan kohdalla näimme ison valaan, Pekka tunnisti sen kaskelotiksi, ja delfiinit viihdyttivät meitä lähes puolet matkasta.
Puerto Villamilin sisääntulossa on punainen-vihreä portti ja ennen sitä rannan tuntumassa vihreä, joita ei ollut merkitty karttaamme. Syvyyttä oli karttoihimme verraten 3 metriä enemmän. Suojaisessa lahdessa oli kymmenkunta venettä ankkurissa (joista viisi norjalaista!), mutta tilaa löytyi hyvin meillekin 5 metrin syvyisestä vedestä, jossa hiekkapohjan pito on erinomainen.
Menimme jollalla maihin ja bongasimme matkalla ensimmäisen galapagosin-pingviinimme matalikolla sukeltelemassa. Rannassa on pitkä kivilaituri, joka on lähinnä kalastajien, turistiveneiden ja saaren tavarahuollosta vastaavien lotjien käytössä. Ranta on matala, ja vuoroveden takia jolla on vedettävä pitkälle maihin. Käytimme fenderiä telana jollan alla ja vedimme sen aivan kiinni rantabaarin aitaan.
Noin 10 minuutin kävelymatkan jälkeen saavuimme mukavan oloiseen kylään, jossa on kaikki tarpeelliset palvelut: internet, monenmoisia kauppoja, vihannestori ja tietenkin useita hotelleja ja ravintoloita, eläähän saari turismista. Kylän edustalla on pitkä, kaunis hiekkaranta, korkea kivilaituri, josta on hienot näkymät ankkurilahteen, ja laiturilla kasapäin merileguaaneja.
Keskusteltuamme usean purjehtijan kanssa kävi ilmi, että osa veneistä käy Capitaniassa ilmoittautumassa ja hakemassa uuden zarpen (ulosselvityspaperi), osa taas pitää matalaa profiilia eikä käy Capitaniassa lainkaan. Me kävimme ja saimme ystävällisen vastaanoton lisäksi viiden päivän oleskeluluvan ´teknisten ongelmien selvittämiseksi`.
Vietimme pari tuntia nettikioskissa ja saimme mm. lähetettyä kotisivujen päivitykset, kopioitua skyfile-päivityksen ja selvitettyä Tahitin Furunon huollon sähköpostiosoitteen. Tapasimme nettikioskissa englantilaismiehen, johon olimme törmänneet jo jollarannassa ja joka kertoi innoissaan saarella tekemistään retkistä. Noudatimme hänen neuvoaan ja menimme hotelli San Vincenteen varaamaan paikat seuraavaksi päiväksi tehtävälle Sierra Negran tulivuoriretkelle.
Seuraavana aamuna klo 8 saapui avolava-auto noutamaan meitä jollarannasta. Pysähdyimme ensin hotelli San Vincenten edustalle, josta mukaan tuli aikaisemmin tapaamamme englantilaismies vaimoineen ja kolme tanskalaistyttöä. Sää oli pilvinen ja välillä sataa tihutti, mutta onneksi ilma kirkastui automatkan kuluessa.
Noin 500 metrin korkeudessa siirryimme hevosten selkään ja jatkoimme vielä parin tunnin ajan nousua tulivuoren kraatterille. Yksikään osallistujista ei ollut hevosmies/nainen, joten alku oli lievästi kaoottista. Hepat vaihtoivat rivistössä paikkaa mielensä mukaan, osa yritti kiilata toisiaan kapealta polulta, osa taas olisi mieluummin jäänyt syömään polunvarren ruohoa. Ensimmäisen varttitunnin jälkeen uskalsimme katsoa jo hiukan ympärillemmekin.
Noin puolentoista tunnin ratsastuksen jälkeen saavuimme Sierra Negralle. Sen kraatteri on maailman toiseksi suurin Ngoron-Ngoron jälkeen. Tulivuori on edelleen aktiivinen, ja muun muassa saaren jättiläiskilpikonnia on jouduttu useaan otteeseen evakuoimaan laavavirtojen alta. Viimeisin purkaus tapahtui vain joitakin vuosia sitten.
Jätimme hevoset lepäämään puiden alle ja jatkoimme jalan pienemmälle tulivuori Chicolle. Taivalsimme upeassa kuumaisemassa pitkin laavakivipolkuja noin tunnin ajan ja nautimme kenttälounaan Chicon rinteillä. Sieltä on upeat näkymät Isla Fernandinan suuntaan, jolla elää lentokyvyttömiä merimetsoja. Näimme myös Bahia Isabelan, suojaisan ankkuripaikan, joka aiemmin oli huviveneiden suuressa suosiossa, mutta jonne ei enää saa mennä.
Palattuamme takaisin jollarantaan tapasimme englantilaisveneen Poco Andanten avioparin ja päätimme mennä yhdessä käymään veneellä laavatunneleissa, joita monet ovat meille suositelleet. Ainoa ongelma on se, että meidän pitäisi saada koottua vähintään 7 hengen ryhmä ennen kuin retken hinta, 200 dollaria, saadaan kohtuulliseksi. Norjalaisten lähdettyä kohti Marquesasia, lahdelle jäi tasan kaksi venettä, Poco Andante ja Sarema. Mutta lisää veneitä on matkalla tänne, joten pääsemme retkelle varmastikin alkuviikosta.
Tänään yritimme käydä jollalla viereisellä La Tintoreran saarella, joka on osa luonnonsuojelualuetta. Ollessamme pudottamassa peräankkuria, paikalle tulleen turistiveneen kuski ojensi meille englanninkielisen lapun, jossa kerrottiin, että vierailusta pitäisi maksaa 100 dollaria. Siispä palasimme veneelle.
Myöhemmin päivällä tapasimme samaisen kuskin, Ricardon, jollarannan laiturilla ja sovimme, että hän vie meidät iltapäivällä saarelle yhteishintaan 20 dollaria. Retki oli hieno! Ricardo on asiansa osaava opas, jolla lisäksi oli kärsivällisyyttä odottaa rauhassa, kun otimme kuvia merileijonista, leguaaneista ja muista eläimistä. Saaren ehkä mielenkiintoisin paikka oli luonnon muodostama haiallas, jonne varsinkin yöksi kerääntyy runsaasti valkotäplähaita (tintorera). Paikalla oli nyt myös merileijona, joka sukelteli innoissaan haiden keskellä vain muutaman metrin levyisessä solassa.
Paluumatkalla kävimme vielä lähisaaren edustalla katsomassa pingviinejä ja ostamassa juuri mereltä tulleesta kalapaatista tonnikalan. Kala oli niin suuri, että annoimme puolet siitä Poco Andanten väelle.
30.4.2006
Puerto Villamil
Kävimme eilen Poco Andanten väen kanssa tutustumassa Isabelan maakilpikonniin, ihastelemassa flamingoja ja ihmettelemässä ihmisten julmuutta niin kutsutulla Kyyneltenmuurilla (El Muro de las Lagrimas).
Isabelan jättiläiskilpikonnien suojelu on onnistunut hyvin. Kilpikonnan munia kerätään sekä luonnosta että kilpikonnapuiston alueelta, josta ne siirretään hautomoon. Kilpikonnat, jotka kuuluvat useisiin eri alalajeihin, saavat kasvaa puistossa noin 5-vuotiaiksi, minkä jälkeen suuri osa päästetään takaisin luontoon. Puistossa elää myös tulivuorenpurkausten alta pelastettuja kilpikonnia. Näimme myös pieniä vain muutaman viikon ikäisiä poikasia, jotka olivat kuin koruja. Niitä ei kuitenkaan saanut kuvata, koska niiden silmät eivät kestä salamavaloa. Oli ilahduttavaa havaita kuinka paljon työtä tänä päivänä tehdään ihmisten aikoinaan lähes sukupuuttoon hyödyntämien jättiläiskilpikonnien eteen.
Seuraavaksi ajoimme lammelle, jossa oli flamingoja ruokailemassa. Riitta kokeili kamerallaan jälleen eri asetuksia saadakseen taltutettua auringon ja kimaltelevan veden vaikutuksen kuviin. Päiväntasaajalla valoa näyttää aina olevan liikaa!
Kyyneltenmuuri on nimensä veroinen, luonnonkivistä tehty yli 5 metriä korkea muuri, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin rankaiseminen. Amerikkalainen sotilastukikohta poistui saarelta vuonna 1944, ja tukikohdan tilat muutettiin seuraavana vuonna vankilaksi. Paikka toimi rangaistuslaitoksena 50 vuotta, ja sinä aikana se ehti nähdä monenmoisia vankilanjohtajia. Parhaimmat teetättivät vangeilla maanviljelystöitä, antoi vankien myydä tuotteitaan ja kerätä näin rahaa tulevaisuutta varten. Eräs johtajista päätti kuitenkin teetättää vangeilla valtavan kivimuurin, jolla ei ollut mitään käyttöä. Vangit joutuivat kantamaan kivet läheiseltä louhokselta tai kauempaa kylästä. Kuka ei jaksanut kantaa kiveä yhtäjaksoisesti muurityömaalle asti, sai ruoskaa. Muurityömaa vaati usean vangin hengen, joten ei ihme, että paikallisten mukaan muurilla voi kuulla itkua ja valitusta öisin.
Teimme retken lähes historiallisella Nissan Junior -pienkuorma-autolla. Oppaanamme oli Julio, leipomon omistaja, jolta olemme ostaneet jokapäiväiset sämpylämme. Hän lupasi leipoa meille vähintään 10 päivää kestävää leipää ennen lähtöämme.
Huoltoalus kävi purkamassa lastia Isabelalle. Laiva ankkuroi taaksemme lahteen, ja kaikki paikalliset veneet ja lotjat ja vapaana olevat miehet ottivat osaa purkaukseen. Laivassa oli oma pikku nosturi, jolla tavaraa nostettiin molemmin puolin veneisiin. Tavarat purettiin lotjista joko suoraan laiturille tai miehet kuljettivat ne harteillaan tai päänsä päällä veneistä hiekkarannalle peruutettuihin kuorma-autoihin. Laiturille oli päiväksi pystytetty telttakatos, jossa myytiin juotavaa ja pientä naposteltavaa ahtaajille. Rannalle oli tuotu myös polttomoottorikäyttöinen jäätelökone!
Lahteen on tänään saapunut neljä venettä, niiden joukossa Henriettan ja Benjaminin Uterus sekä Brettin ja Debbyn Interlude III. Poco Andante on järjestämässä laavatunneliretkeä tiistaiksi, joten ajoitamme lähtömme todennäköisesti keskiviikkoaamuksi.
Olemme tilanneet jerrykannuihin vielä 90 litraa dieseliä. Hinta on täällä huoltoasemalta noudettuna USD 1,05 gallonalta ja rantaan toimitettuna 1,50 gallonalta, siis noin 30 eurocenttiä litra. Marquesasin hinta lienee euro/litra.
Keith Poco Andantesta oli kuunnellut Marquesasille menijöitä: tuuli on SE 8 solmua noin 5ºS, ja siitä etelämmäs on 20 solmua. Sinne on vähintään kolmen päivän matka, joten eipä siitä tiedosta ole tällä hetkellä hyötyä.
1.5. 2006
Isabela
Norjalaiset järjestivät eilen jollarannassa grillijuhlat. Blue Marlin oli saanut 14-kiloisen tonnikalan ja Ellida wahoon matkallaan San Cristobalilta Isabelalle. Ilta kului mukavasti jutustellessa. Yleisin puheenaihe tuntui olevan vakuutus. Joku ei ollut saanut betoniveneeseensä vakuutusta lainkaan, joillakin on ollut ongelmia veneen iän vuoksi ja joidenkin vakuutus kattaa vain tietyt turvalliseksi katsotut alueet. Jostakin syystä me olemme saaneet kaikenkattavan vakuutuksen. Lieneekö syynä riittävän suuri pitkäkölinen teräsvene? Vaikka vakuutuksemme onkin kallis, pidämme sen voimassa ainakin seuraavan legin ajan. Katsotaan sitten, miten vakuutusyhtiömme suhtautuu purjehdukseen Afrikan ympäri. Toistaiseksi kokemuksemme vakuutusyhtiöstämme Pantaeniuksesta ovat olleet positiivisia.
2.5.2006
Isabela
Pääsimme vihdoin laavatunneliretkelle! Lahdelle on saapunut uusia veneitä, ja Poco Andanten Christine ja Keith onnistuivat kokoamaan yhdeksän purjehtijan ryhmän: viisi englantilaista, kaksi australialaista ja me.
Kahdella 75-hv:n perämoottorilla varustettu vene tuli hakemaan meitä vähän yhdeksän jälkeen aamulla ankkuripaikalta. Matkalla kiersimme noin mailin etäisyydellä rannasta olevan pienen kalliosaaren, jonka korkeilla kielekkeillä makaili merileijonia. Oppaamme kertoi merileijonien hyppäävän nousuvedellä mainingin harjalta ylös kielekkeille. Kallion huippua koristivat pelikaanit, naamio- ja sinijalkasuulat.
Päästäksemme laavatunneleille meidän piti ajaa veneellä riutan läpi. Ennen läpimenoa kuski pyysi meitä vaihtamaan istuinpaikkoja siten, että vene on mahdollisimman hyvin tasapainossa. Kun ajoitus oli kohdallaan, ampaisimme kuohuihin. Aallot murtuivat molemmin puolin venettä sen syöksyessä matalikkojen välistä riutan toiselle puolelle. Kuskimme piti veneen aallonharjalla ylittäessämme riutan matalimman kohdan. Tuntui tosi hurjalta!
Riutan toisella puolella tyrskyjen ulottumattomissa kuljimme hitaasti laavakivikossa juuri ja juuri veneen mentävistä väleistä. Kierreltyämme alueella jonkin aikaa ankkuroimme veneen ja teimme puolentunnin snorklausretken lohkareiden välistä ja laavasiltojen alitse. Vesi oli niin kylmää, että märkäpuvuista huolimatta tuli vilu!
Palattuamme veneelle söimme kenttälounaan ja jatkoimme sen jälkeen kilpikonnalahteen. Lahdessa elää sadoittain sekä merikilpikonnia että nahkaselkäkilpikonnia, joiden seuraan olimme menossa uimaan!
Jo lahteen saapuessamme näimme useita isoja kilpikonnia. Pulahdimme innolla koko joukko veteen, joka täällä oli onneksi lämpimämpää kuin laavatunneleissa. Saatuamme maskin veteen näimme kuinka ympärillämme ui merikilpikonnia, joiden kilpi oli halkaisijaltaan hyvinkin toista metriä. Uteliaimmat tulivat lähes maskiin kiinni tutkimaan meitä, joten kiinnostus oli molemmin puolista. Oppaamme oli kehottanut pysymään mahdollisimman liikkumatta, jos kilpikonna tulee tekemään tuttavuutta, ja teimme työtä käskettyä. Kilpikonnien lisäksi ympärillämme ja alapuolellamme uiskenteli haita ja rauskuja (eagle ray), joilla on samantapainen nokka kuin pingviineillä.
Paluumatkalla näimme neljä noin kolme metriä leveää rauskua (manta ray). Kuljettajamme kiersi ne muutaman kerran turvallisen välimatkan päässä (turvallisen rauskuille!). Ne uivat pinnan tuntumassa suodattaen ruoakseen planktonia. Niiden "siivenkärki", joka muistutti suuresti hain evää, näkyi välillä pinnan yläpuolella.
Vesi on edelleen varsin lämmintä, koska Humboltin virta ei vielä vaikuta täydellä teholla. Humboltin virran mukana tulevat myös pasaatituulet asettumaan oikealle suunnalle ja voimakkuudelle. Toivottavasti tämä tapahtuu pian!
Isla Isabelan anti on ollut huomattavasti suurempi kuin osasimme odottaa. Jos olisi mahdollista, jäisimme mielellämme tänne pidemmäksikin ajaksi. Oleskelulupamme meni kuitenkin umpeen jo eilen, joten on aika jatkaa matkaa. Sanomme hyvästit Galapagosille ja erityisesti sen pingviineille, joiden elämää olemme viime päivinä saaneet seurata. Huomenna alkaa 4-6 viikon purjehdus kohti Ranskan Polynesiaa.
Galapagosilta Marquesasille
7.5. 2006
3º40,79´S, 97º16,00´W
Lähdimme Isabelalta kohti Ranskan Polynesiaa 3. 5. klo 13.00 paikallista aikaa. Tapamme mukaan siirryimme merellä UTC-aikaan, mikä helpottaa monissa asioissa. Pysyäksemme paikallisajassa kelloja pitäisi siirtää 15 asteen välein, ja sekä sääfaxit että radiopuhelinaikataulut käyttävät UTC:tä.
Kävimme aamulla ennen lähtöä päivittämässä kotisivut nettikahvilassa ja ostamassa hedelmiä ja muuta tuoretavaraa matkalle. Sanoimme myös hyvästit pingviineille ja sinijalkasuulille. Niitä emme enää tällä retkellä tapaa.
Ensimmäiset kaksi päivää eteneminen oli hidasta genaakkerista huolimatta. Tuuli oli noin 6 solmua, ja saimme 24 tunnin tähänastisen pohjanoteerauksen, 80 mailia, myötävirrasta huolimatta. Turvauduimme lopulta koneeseen tuulen loputtua kokonaan. Purjehdusoppaiden mukaan pitäisi välttää aluetta 3-8ºS, 90-95ºW siellä yleensä vallitsevan huonon kelin vuoksi. 3ºS eteläpuolelle pitäisi mennä vasta 100ºW jälkeen. SSB-nettiä kuunneltuamme päätimme mennä varoituksista huolimatta kauemmas etelään etsimään tuulta. Karttojemme edellinen viiva vuodelta 1989 menee noin 50 mailia suositusreitin eteläpuolella, ja se näyttäisi olevan oikea taktiikka myös tänä vuonna.
Tulimme vältettävän alueen luoteiskulman poikki. Tuuli oli hyvä, mutta aallokko oli ilkeän tökkivää puolen vuorokauden ajan. Nopeutemme on nyt lähes 7 solmua. 24 tunnin otokset ovat olleet tasaisesti 155 mailia ja tuuli SE 15 solmua.
Tämän legin ensimmäinen takaisku oli mastonhuipun kulkuvalon sammuminen. Tällä hetkellä mastoon ei ole menemistä. Käytämme siis kannen tasolla olevia valoja. Seuraavaksi havaitsimme isonpurjeen rullalaitteen lukitusholkin lukkoruuvien olevan poikki. Sitä voi onneksi käyttää kun vian tietää, mutta korjattava sekin on seuraavan tyvenen aikana. Tutkan korjaus saadaan järjestymään Tahitilla. Saimme Furunon huoltoon Tahitille yhteyden, ja heillä on varaosia varastossa. Suomen Furunon lähettämä e-mail osoite oli toimiva. Kiitokset siitä heille!
Menetimme kahtena päivänä vieheet liian suurten kalojen suihin. Osa syynä saattoi myös olla jatkuvan auringonpaisteen heikentämä siima. Lyhensimme siimaa ja aamulla 15 minuutin uistelun jälkeen nostimme kannelle pienen doradon, juuri sopivan soppakalan. Laitoimme soppaan viimeiset perunat. Olipa hyvää!
Tätä kirjoitettaessa Hiva Oalle on matkaa jäljellä 2496 mailia ja 427 mailia on takana. Emme tosin ole vielä päättäneet, menemmekö ensin Fatu Hivalle. Siellä ei voi tehdä sisäänselvitystä, mutta aikaisemmin paikallisviranomainen on antanut veneille muutaman päivän oleskeluluvan. Huhujen mukaan Fatu Hivalle on tullut uusi, virkaintoinen santarmi. Odotammekin mielenkiinnolla tietoja edellämme menevien veneiden kokemuksista.
10.5.2006
5º39,21´S, 103º4,11´W
merellä
Matkaa on jatkettu pääosin mukavassa tuulessa. Saimme parhaaksi vuorokausimatkaksi 172 mailia. Ennätyksemme on 182 mailia Cape Sablen kovissa vuorovesivirroissa, joten sitä ei lasketa. Atlantilla olemme saaneet 167 ja 172 mailin vuorokaudet. Sivusimme siis omaa ennätystämme.
Kalaa on tullut lähes päivittäin, viimeksi parin kilon tonnikala ja pienempi dorado (alias mahimahi alias kultamakrilli). Tonnikalasta teimme alkuruoaksi sushia ja pääruoaksi sekä chili- että pippurikalaa. Tänään koukussa oli alle puolikiloa painava ahvenen näköinen harmaa kala. Se oli kovin eläväinen eikä ollut kärsinyt koukussa, joten päästimme sen takaisin mereen kasvamaan.
Tuuli hiipui illaksi ja yöksi. Keräsimme siis purjeet pois ja ajamme koneella niin kauan, että tuulta taas on. Kahdesta suunnasta tuleva maininki on ajoittain ilkeä, mutta onneksi purjeet ei paukuta.
Olemme osallistuneet Marquesasille matkalla olevien veneiden väliseen SSB-nettiin ja vaihtaneet kuulumisia päivittäin lähellä olevien veneiden kanssa. Me osuimme parhaisiin tuuliin toissapäivänä, mutta nyt kuuluu kaikilla olevan sama 6 solmua ESE. Edellämme menee varsinainen pääjoukko noin 1000-1500 mailin päässä, ja takaa tulee pienempi pääjoukko noin 500 mailin päässä. Meitä on kolmen veneen ryhmä näiden välissä noin 50 mailin ympyrässä, meidän lisäksemme englantilaisvene Poco Andante ja hong kongilaiskatamaraani Jade.
Olemme nyt muuttaneet reittipisteen Fatu Hivalle, jonne on matkaa tätä kirjoitettaessa 2081 mailia eli noin 15 päivää. Olemme edenneet pelkin purjein lähes 800 mailia. Koska polttoainetta on 10 vuorokauden ajoon, päätimme ajaa koneella aina kun tuuli loppuu ja saamme samalla lämmintä vettä. Vesikonetta on käytetty edelleen runsaasti, jotta saisimme tankit täyteen. Näillä vesillä generaattoria on käytettävä purjehduksen aikana kaksi tuntia sekä aamulla että illalla. Aurinkopaneelit tuottavat hyvin päivällä, mutta tuuligeneraattorista ei ole ollut apua, jos ei haittaakaan.
Olemme nostaneet genaakkerin aina kun se on ollut mahdollista, mutta tuulet ovat aika ajoin olleet sille liikaa. 20 solmua saattaa rikkoa sen, eikä sen alas ottaminen ole mukavaa yöllä nousevassa tuulessa. Nyt taas tuulet ovat liian kevyitä jopa genaakkerille. Parhaat päivämatkat saatiin yhdistelmällä, jossa ylhäällä oli genoa1, kutterifokka, iso ja mesaani. Saimme purjeet hyvin tasapainoon, eikä autopilotti lämmennyt kuin kerran saderintaman 28 solmun tuulessa. Siinä mesaani oli liikaa. Monella on autopilotilla ajettaessa ongelmia myötäisessä. Meitä lähinnä oleva vene, Poco Andante, joutuu ohjaamaan käsin kahden hengen miehistöllä. Ei varmasti ole helppoa. Meidän autopilottimme vaatisi kiinteän tuulettimen. Nyt käytämme takakajuutan tuuletinta, mutta pieni tietokonetuuletin veisi vähemmän sähköä, ja sitä käytettäessä saisi peräsinkoneen luukun kiinni. Tuuletinta ei löytynyt Panamasta. USA:sta Staplesilta sen olisi saanut halvalla, mutta silloin ei tarve ollut vielä tiedossa. Ehkä saamme hankittua sellaisen Tahitin Papeetesta.
12.5. 2006
6º50,84´S, 107º51,20´W
Merellä
Tuuli on 15 solmua SE ja viimeisen 12 tunnin aikana etenimme 75 mailia. Olemme noin puolen solmun myötävirrassa, minkä huomaa aallokosta sekä veneen nykivistä liikkeistä. Jos olemme onnekkaita, pysymme virrassa Marquesasille saakka. Aamun netin mukaan Marquesasilta 150 mailia itään on täysin tyyntä. Mitä mahtaa olla tilanne, kun me olemme siellä. Toisaalta ei tässä voi muuta tehdä kuin yrittää valita pohjois-eteläsuunnassa paras reitti, ja onnistumisen tietää vasta jälkikäteen.
Olemme nyt saaneet useana peräkkäisenä päivänä kalan. Tänään tuli taas mukavan kokoinen dorado, joka jostain syystä muutti epätavallisen voimakkaasti väriä. Dorado, jonka suomenkielinen nimi on kuvaavasti kultamakrilli, on väriltään kauniin kullankeltainen. Kun sen nostaa kannelle, sen väri muuttuu osittain sinertävän vihreäksi ja muutamassa minuutissa se kadottaa värinsä lähes kokonaan. Tämä yksilö muuttui kuitenkin selkäevän puolelta voimakkaan tummansiniseksi. Valokuvasta on vaikea uskoa, että väri on aito. Huomenna on siis mahimahi-kalakeittoa. Vaihdamme seuraavaksi pyydyksen sellaiseen, jolla saimme aikaisemmin tonnikaloja. Tonnikalasta saa todella hyvää sushia. Ja ehkä kokeilemme seuraavaksi myös graavia doradoa.
Tuuli pysyy samoissa lukemissa, mutta nopeus kasvaa. Olemme ilmeisesti tulossa vielä parempiin virtauksiin.
15.5. 2006
9º08,61´S 116º36,57´W
Oli lähellä, ettemme vetäneet lippua puolitankoon, kun menetimme parhaan tonnikalavieheemme. Tosi harmittavaa! Pyydys ehti olla vedessä vain 15 minuuttia, kun liian iso kala veti ensin noin 100 metriä siimaa ulos ja meni sitten menojaan. Seuraavalla pyydyksellä saimme jälleen doradon. Kokeilimme nyt graavia doradoa mustapippurilla maustettuna ja se oli todella hyvää. Olisipa vielä ollut tuoretta tilliä! Sekä sinappi- että currymarinoitu dorado olivat myös herkullisia.
Tulimme etelään siinä toivossa, että saisimme tuulikarttojen näyttämät kaakkois- ja jopa eteläpasaatit. Toisin on kuitenkin käynyt. Muutaman hyvän purjehduspäivän jälkeen tuuli kääntyi itään ja jäi sinne, siis mahdollisimman huonoon suuntaan. Tuulikarttojen mukaan itätuulten osuus täällä on alle 10 % ja nekin ovat pääsääntöisesti yli 20 solmua. Rikasimme genoan puomille styyrpuuriin, nostimme genaakkerin paapuuriin ja haemme täysmyötäisen, jossa purjeet eivät romahtele tai pikemminkin romahtelevat mahdollisimman vähän. Menemme nyt länteen noin 10 - 12 solmun itätuulessa, ja nopeutta meillä on 5 solmua, josko sitäkään. Ennuste on tyyntä seuraavat 2-3 vuorokautta. Se tarkoittaa koneella ajoa, mutta onneksi polttoainetta riittää. Nyt kun meillä vielä on tuulta, jätämme genaakkerin yöksi ylös.
Kuulimme netistä, että Fatu Hiva ei tuota ensimmäisenä satamana ongelmia. Matkaa sinne on nyt jäljellä 1292 mailia, ja purjehduspäiviä on kertynyt 12. Maileina olemme ohittaneet puolimatkan, aikana olemme ehkä puolivälissä.
Tapaus viestinnänmaailmasta: Pekka lähetti Suomeen lentäjätuttavalleen e-mailin, joka sisälsi joitakin USA:ta koskevia kommentteja. Viestin välittäjä ei suostunut toimittamaan viestiä perille sen sisällön vuoksi (message content rejected!!). Emme millään meinanneet ymmärtää tällaista, joten yritimme kahdesti. Tämän jälkeen luovutimme ja muotoilimme viestin uudelleen jättäen pois sellaiset sanat kuin ilmalaiva, lentovene ja sotaväki. Tämä viesti löysi perille, ilmeisesti Ison Veljen valvovien silmien alla! Toivomme vain, ettei viestin vastaanottaja joudu terroristitarkkailuun. Ovatkohan jenkeillä menneet jauhot ja vellit sekaisin?
18.5. 2006
8º48,71´S 121º21,39´W
Matkaa on jäljellä 1015 mailia, siis noin kolmannes. Tuuli on hiljalleen hiipunut niin, että eilinen päivämatka oli enää vain 113 mailia ja tänään saattaa jäädä senkin alle.
Sääennusteen mukaan tuulen pitäisi tyyntyä lähes kokonaan kahdeksi, jopa kolmeksi vuorokaudeksi. Olemme jo käyttäneet kaikkia mahdollisia purjeyhdistelmiä. Eilen viimeisissä itätuulissa (noin 6 solmua) nostimme muutamaksi tunniksi genoan puomille styyrpuuriin, genaakkerin paapuuriin sekä ison että mesaanin myös paapuuriin. Purjealaa oli silloin ylhäällä lähes 240 neliömetriä. Sopivalla tuulikulmalla ne pysyivät vedossa, ja saavutimme huiman 4 solmun nopeuden.
Tuuli kääntyi sadepilvien myötä luoteeseen ja jopa hiukan siitä pohjoiseen ja puhaltaa aika-ajoin 12-15 solmua. Välillä taas on täysin tyyntä ja välillä sataa, niin kuin pyykkipäivänä kuuluukin. Iso ja genoa ovat ulkona ja kone käy. Nopeus on nyt keskimäärin 6 solmua, mutta eilinen kelluminen jättänee päivämatkan hiukan yli 100 mailiin. Tuulikulma on vihdoin sellainen, että voimme ajaa kohti Fatu Hivan reittipistettä. Polttoaine riittää vaikka koko loppumatkan moottorointiin, mihin emme toivottavasti joudu turvautumaan.
Saimme toissapäivänä ison doradon, kokonaispituus 105 cm. Ennätyksemme on 115 cm:n pituinen kala, jonka saimme viime vuonna juuri Martiniquelle saapuessamme. Tätä suuremmat ovat toistaiseksi vieneet siimaa ja vieheen mennessään. Teimme tästä graavia sekä sinappi-, curry- ja valkosipulimarinoitua kalaa. Eilen oli pyydyksessä taas iso dorado, mutta onneksi se pääsi irti. Meillä on tällä hetkellä jääkaapissa niin paljon doradoa, että olisimme joutuneet pistämään sen pakkaseen. Doradot eivät näytä ymmärtävän, että yritämme kalastaa tonnikalaa.
Vesikonetta on käytetty ahkerasti niin, että tankki on lähes täynnä. Hedelmät ja vihannekset on nyt syöty lukuun ottamatta kahta tomaattia. Viimeiset banaanit syötiin lievästi ylikypsinä. Alkaa olla vitamiinipillerien aika!
24.5. 2006
10º23,38´S , 133º25,13´W
Fatu Hivalle on matkaa jäljellä enää 300 mailia. Viimeiset kolme vuorokautta on tultu purjein. Valitettavasti tuuli on suoraan takaa idästä, ja teemme matkaa siksakaten. Aallokko keikuttaa ilkeästi ja tuulikulmaa on oltava melkoisesti, etteivät purjeet paukuta. Noin 145 mailin päivämatka vie vain 120 mailia eteenpäin. Fatu Hivalla olemme näillä näkymin 27. päivä aamulla. Polttoainetta on jäljellä vielä yli puolet.
Kalastus lopetettiin muutamaksi päiväksi liialliseen kalansyöntiin kyllästyneinä, mutta nyt on siima taas vedessä. Takaa tuleva norjalainen Blue Marlin sai kolme päivää sitten 14 kg:n painoisen blue marlinin. Meille riittäisi oikein hyvin muutaman kilon tonnikala!
Kevyissä tuulissa on käytetty ahkerasti genaakkeria, mutta tuulet ovat olleet niin olemattomia, että sekään ei ole oikein pysynyt ylhäällä.
Genaakkerin noston kootut töppäykset: Pekka nosti yksin kevyessä kelissä genaakkerin sukassa mastoon. Sukan köydet olivat purjeen väärällä puolen. Siispä genaakkeri alas. Nostin irtosi kädestä puolivälissä sillä seurauksella, että purje meni osittain mereen ja nostimen vapaa pää heilahti ylös mastoon. Siinä ei auttanut muu kuin nostaa Riitta mastoon hakemaan nostin alas. Samalla saatiin vaihdettua trikolorin polttimo. Riitan mukaan ylhäällä ei ollut kivaa. Tämän ymmärtää hyvin, koska pienikin maininki moninkertaistuu 18 metrin korkeudessa.
Hidas matkanteko ja kova keikutus vaikuttavat mielialaan. Nukkuminen ei tahdo oikein onnistua, eikä unenpuutteen seurauksena juuri mikään muukaan. Onneksi matkaa ei ole enää paljon jäljellä!
26.5. 2006
10º49,11´S, 136º02,27´W
Edelleen merellä
Fatu Hivan ankkuripaikalle on matkaa enää 155 mailia. Näimme eilen illalla norjalaiset Uterusin ja Blue Marlinin, ensimmäiset veneet lähes kolmeen viikkoon. Molemmat ovat kevyitä, solakoita veneitä, joten niillä ei ole ollut vaikeuksia purjehtia 7 solmua täysin myötäiseen. Yritimme seurata niitä yön, mutta meidän veneellämme ei purjehdus täysmyötäiseen onnistu. Nopeus on olematon, vene rullaa tolkuttomasti ja purjeet paukkuvat. Niinpä lähdimme paremman tuulen toivossa taas etelään. Suuntamme poikkeaa reittipisteen suunnasta 45 astetta, jotta saamme purjeet pitämään. Nopeus on tietysti hyvä, mutta ei reittipisteeseen nähden. Näillä näkymin ETA lauantaiaamu.
Saimme tänään kaksi kunnon puuskaa kimppuumme. Reipas sadekuuro ja noin 40 solmun tuuli ilmestyivät kuin napista kääntämällä. Puuska oli välittömästi ohi, kun purjeet oli saatu pienennettyä. Käänsimme juuri viimeisen puuskan jälkeen reittipisteeseen, ja tuuli on taas täysin myötäinen, aamuisen itätuulen sijasta lähes kaakossa.
Puuskan aikana köysi pääsi repimään keulasta vihreän kulkuvalon irti, mutta se jäi onneksi roikkumaan kaapelin varaan. Kiinnitys repeytyi hieman, mutta nyt se on korjattu ja paikallaan. Tämmöinen väkisin taivaltaminen kuluttaa ja rikkoo paikkoja. Muun muassa puomijarrun haka on oiennut. Nyt puomi on preventteriksi kutsutulla köydellä ulkona, ja köysi tulee vinssiin. Näin puomi ei pääse paukkumaan, mutta genoa kyllä. Genoa pitäisi varmaan laittaa spiirapuomille, mutta jos ja kun seuraava puuska tulee, ei genoan hallitseminen ole helppoa, ja yö on vastassa.
Olemme tutkineet tarkkaan pimeäntulon ajankohtaa. Koska tutkamme ei toimi, emme ajattelekaan saapumista vieraaseen satamaan pimeässä. Fatu Hivan kiertäminen etelän kautta olisi kolme mailia lyhyempi, mutta se kumpaa kautta menemme, riippuu täysin tuulista. Aurinko laskee nyt klo 18.29 paikallista aikaa ja 20 minuutin kuluttua siitä on pimeää. Nyt kun pimeä on juuri laskeutumassa, näyttävät laitteemme 28 tuntia matkaa perille. Jos saamme reippaan tuulen loppumatkaksi, on teoriassa mahdollista olla perillä jo huomenna illalla, mutta niin tuskin käy. Tällä hetkellä tuuli on 10 - 12 solmua, eikä oleellisia säänmuutoksen merkkejä ole näkyvissä. ETA 27.5. näyttää siis pitävän paikkansa.
31.5.2006
09º48,163´S, 139º01,893´W
Hiva Oa
Lähdimme seuraavana aamuna länsituulessa kohti Hiva Oaa. Tuuli kääntyi puolimatkassa pasaatituulen suuntaan itä-kaakkoon. Lähes koko matka oli mukavaa purjehdusta. Saavuimme Hiva Oalle Atuonaan hyvissä ajoin taiteilemaan ankkuripaikan edellyttämän keula-peräankkuri -yhdistelmän. Satamasta on lähes tunnin kävely kaupunkiin, joten päätimme mennä tekemään tuloselvityksen vasta seuraavana aamuna. Päätöstä helpotti suuresti ankkuroinnin aikana alkanut sade.
Lähdimme aamuvarhaisella santarmin luo isommalla joukolla Magic Carpetin ja Interludin väen kanssa. Ehdimme kävellä vain muutaman sata metriä, kun avolavapakettiauto Hiva Oalla vallitsevan tavan mukaan poimi meidät kyytiin. Kaupunkiin päästyämme kävimme ensin kirjoittautumassa sisälle Ranskan Polynesiaan, minkä jälkeen marssimme lähimpään ruokakauppaan ostamaan patonkeja, croissanteja ja muita suussa sulavia leivonnaisia, joista osan nautimme heti kaupan ulkopuolella ennen kaupunkikierrokselle lähtöä.
Atuona on Marquesasin eteläisten saarten hallinnollinen keskus, jossa asuu vajaa 2000 ihmistä. Sen tunnetuin asukas oli ranskalainen taidemaalari Paul Gauguin. Hänet, kuten myös belgialainen musiikintekijä Jaques Brel, on haudattu Calvaryn hautausmaalle kaupungin yläpuolella olevalle kukkulalle.
Kierroksen jälkeen palasimme, jälleen avolavalla, Tahaukun ankkurilahdelle. Yksi yö kahden ankkurin varassa kyljittäin lahteen tulevaan aallokkoon nähden oli yksi yö liikaa, joten nostimme ankkurit ja suuntasimme keulan kohti Hiva Oan luoteiskulmassa olevaa Hanamenun lahtea.
2.6.2006
9º45,833`S, 139º08,424`W
Hiva Oa, Hanamenu
Noin viiden tunnin purjehduksen jälkeen saavuimme Hanamenu-lahteen, jonka kummallakin puolella kohoaa korkeat kallioseinät luoden eräänlaisen kuumaiseman. Lahdessa oli ennestään kaksi amerikkalaisvenettä, jotka kuitenkin meidän onneksemme lähtivät varhain seuraavana aamuna. Niiden tilalle lahteen ankkuroitui pieni paikallisvene, josta siirtyi kolme ihmistä kantamuksineen maihin.
Lahden pohjukassa on hylätty kylä, johon kävimme tutustumassa. Kylä sai aikoinaan toimeentulonsa koprasta, ja viljelmät ovat edelleen jäljellä, vaikka asukkaat ovat muuttaneet muualle. Kylän pääraitti oli reunustettu kivin, mutta kasvillisuus oli vallannut sen niin, että jäljellä oli vain kapea polku. Polkua käyttävät nykyisin ilmeisesti pääasiassa villihevoset, joita tapasimme pari. Vain yksi kylän taloista oli ainakin ajoittain asuttu, ja aamulla veneellä tulleet ihmiset olivat sen pihalla leikkaamassa ruohikkoa ja karsimassa pensaita. Luonnonkivisiä rakennuksia on joskus ollut paljon, mutta nyt ne olivat kaikki raunioina, ja puut ja pensaat olivat vallanneet rauniot.
Tumman hiekkarannan molemmissa reunoissa laskee puro lahteen. Itäisen reunan puro muodostaa rannan tuntumassa kauniin lammikon. Kävelimme puroa pitkin jonkin matkaa. Sen virtaava vesi oli kristallin kirkasta ja jääkylmää.
Kävimme jollalla myös viereisessä lahdessa, Anse Tanaekassa, jonka erottaa Hanamenusta korkea tornimainen kallio. Myös tässä lahdessa on kopraviljelmä, muttei asukkaita.
Tankkivetemme alkaa olla väriltään kellertävää. Meidän on ilmeisesti tyhjennettävä tankki pian ja käytettävä ahkerasti vesikonetta ja kloorattava vesi. Hiva Oalta saa vettä, mutta se ei tietääksemme ole juomakelpoista. Onneksi kirjastostamme löytyi kloorausohje: viisi prosenttista hypokloritea viisi tippaa gallonaan, teelusikallinen kymmeneen gallonaan ja jos vesi on epäilyttävää, voi tuplata annoksen. Olemme lisänneet klooria vesikoneveteen, mutta viimeisestä tankin pesusta on kauan, ja vettä on tankattu monenmoisista paikoista. Juomavettä olemme tehneet vesikoneella viiden litran astioihin ja juodessamme lisänneet siihen hiukan sitruunaa tai omenaviinietikkaa. Näillä leveysasteilla vettä on juotava runsaasti, ja näin maustettuna konevesi menee helpommin alas.
4.6.2006
9º54,45`S, 139º06,31`W
Tahuata, Hana Mone Noa
Lähdimme 2.6. aamulla Tahuatalle Hana Moe Noa -lahteen. Lahdessa oli veneitä lähes ruuhkaksi asti, tuttuja lähes kaikki. Kävimme jollalla katsastamassa kaikki lähirannat. Kolmessa poukamassa, kaikissa kaunista, valkoista korallihiekkaa, oli kookosviljelmiä ja taloja. Nautimme aurinkoisesta päivästä snorklaamalla pitkin Hana Moe Noan rantavesiä, jossa oli mukavasti kaloja, mutta koralli ei ollut niin värikästä kuin Karibialla. Täällä on selvästi tapahtunut jotakin, koska vanhaa kuollutta korallia oli paljon, mutta onneksi myös uutta kehittymässä. Lieneekö taifuuni tuhonnut? Suuria papukaijakaloja oli paljon ja varmaan saa ollakin, koska täältä on raportoitu useita ciguatera-tapauksia eli kalansyönnistä aiheutuneita myrkytyksiä, jotka pahimmassa tapauksessa saattavat olla hengenvaarallisia.
Seuraavan päivän illaksi australialaiset touhusivat yhteistä illallista rannalla nyyttikestiperiaatteella. Veimme kaasugrillimme ja toimme paketin kanaa (marinoituna) ja pari purkillista nakkeja sekä juuri paistetun leivän. Kovin harvalla tuntuu olevan pakastin, ja liha näyttää olevan harvinaista herkkua. Grillattu kana saavutti huomattavan suosion. Harva myöskään leipoo leipää veneessä, vaikka se on helppoa ilman uuniakin. Poco Andanten Keith oli taas leiponut herkullisia pasteijoita. Tarjolla oli myös riisipataa ja nuudeleita vihanneksilla tai päinvastoin. Vietimme tosi mukavan illan rantahietikolla ensin ilta-auringossa ja sitten tähtitaivaan alla. Näimme myös miten viimeinen kaistale aurinkoa muuttui vihreäksi juuri ennen kuin se vaipui horisontin taakse. Ensimmäinen kokemus Riitalle, Pekka sen sijaan oli nähnyt ns. vihreän välähdyksen jo Dominicalla.
Seuraavana aamuna 4.6. suurin osa veneistä lähti Nuku Hivan suuntaan. Nopeimmille se on päiväpurjehdus, hitaammilla veneillä matka kestää lähes vuorokauden.
Myös me nostimme ankkurin Tahuatan Hana Moe Noassa ja jatkoimme matkaa ensin seuraavaan kylään, Vaitahuun. Lahdella oli poijuissa paikallisia veneitä ja yritimme ankkuroida kirjan ohjeen mukaan niiden ulkopuolelle. Totesimme kahden yrityksen jälkeen, että pitoa ei todellakaan ole kuten opaskirjakin sanoo. Jatkoimme siis matkaa Hapatoniin, Tahuatan eteläiseen kylään.
Hanatefaun kaunis ankkuripaikka sijaitsee jyrkän vuoren juurella hieman kylän ulkopuolella. Norjalaisvene Blue Marlin oli juuri tulossa sieltä, ja paikalla oli vain yksi ranskalaisvene. He neuvoivat meille pitävän ankkuripaikan ja kertoivat, että lahdessa näkee usein hyppiviä delfiinejä. Lahti oli harmittavan sateinen, mutta näinhän on lähes aina korkean vuoren juurella. Pyörivä tuuli haittasi myös hiukan oloa, mutta ankkurin pidossa ei ollut moittimista.
Jätimme jollan Hapatonin suojaiseen satama-altaaseen ja menimme tutustumaan kylään. Kylä on ehkä kaunein Marquesasilla näkemämme kivillä reunustettuine pääkatuineen, jonka varrella kasvavat valtavan isot, vanhat puut. Keskustan ulkopuolella meren ylle kaartuvat puut vaihtuvat kookospalmuiksi. Tiellä oli niin paljon kookospähkinöitä, että vähän väliä tuli vilkaistua yläilmoihin, ettei vain jäisi putoavien pähkinöiden alle. Kyläkauppa oli maanantaipyhästä huolimatta auki. Näillä saarilla aina kauppaan mennessä jätetään kengät oven ulkopuolelle ja paljaat jalat pyyhitään kynnyspyyhkeeseen. Näin teimme mekin ja menimme ostamaan kauan kaipaamamme jäätelöt.
Palasimme jollalla rantaa pitkin katsastaaksemme opaskirjan kehuman snorklausalueen. Ankkurilahdelle tullessamme pohjukan mökiltä kaksi miestä viittilöi meille kovasti. Mentyämme niin lähelle rantaa kuin puolen metrin maininki salli, toinen miehistä heitti banaaniterttu mereen. Noukimme sen tietysti ylös ja kyselimme elekielellä hintaa. Rommi olisi täälläkin ollut hyvä maksuväline, mutta onneksi paikallinen valuuttakin kelpasi. Vanhempi miehistä tuli uiden hakemaan maksun. Kävimme ankkuriin tulleen australialaisveneen kyljellä tarjoamassa banaaneja ja saimme samalla kutsun lasilliselle illalla. Kotiin palaavassa Foxtrotissa matkasi kaksi mukavaa pariskuntaa, joista toinen oli tosin vain muutaman kuukauden retkellä.
Näimme myös niitä ranskalaisten mainostamia hyppiviä delfiinejä, jotka luultavasti kalastavat ryhmänä. Hyppy kahdella ja puolella kierteellä tuottaa melkoisen läiskähdyksen. Täällä delfiinit ovat tummempia ja huomattavasti pienempiä kuin Atlantin puolella näkemämme, ja ne kulkevat ikään kuin tiiviimpinä ryhminä.
Kahden yön jälkeen palasimme takaisin aikaisempaan ankkuripaikkaamme Hana Moe Noaan, jossa ei hämmästykseksemme ollut ketään. Nautimme päivästä yksityisessä lahdessamme snorklaamalla ja loikoilemalla valkoisella hiekkarannalla palmujen katveessa maisemassa, joka oli kuin suoraan postikortista.
9.6.2006
10º27,906´S 138º40,105´W
Lähdimme aamulla takaisin Fatu Hivalle, meille tärkeimmälle Marquesasin saarelle. Tuuli Hiva Oan ja Tahuatan välisessä salmessa oli 30 solmua vastaista ja lisänä 3 solmun vastavirta. Luovimme neljä tuntia pienennetyllä isolla ja kahdella jibillä, kunnes pääsimme luoville kohti Fatu Hivaa. Autopilotin wind mode oli ainut järkevä asetus. Tuulen suunta vaihteli, ja maininki ja virta vaikuttivat osaltaan. Emme päässeet suoraan Fatu Hivalle, vaan tuulen käännyttyä enemmän kaakkoon olimme 9 mailia liian etelässä. Moottoroimme viimeiset mailit ja saavuimme ankkuripaikalle juuri pimeän laskeuduttua. Onneksi paikka oli tuttu ja saimme varsin hyvän ankkuripaikan, vaikka paikalla oli jo ennestään 6 venettä.
Seuraavana päivänä lahteen saapui Ranskan laivaston alus, ja santarmi tuli kumiveneellä kyselemään tuloselvityspaperia. Meillä oli esittää dokumentti, mutta monella muulla ei ollut. Niinpä ankkuripaikalla on nyt runsaasti tilaa. Kylällä sen sijaan on paljon liikehdintää, koska laivaston aluksen ilmeisesti juuri Euroopasta saapunut miehistö tekee hankintoja. Yritimme tehdä vaihtokauppaa tapasta ja tikistä, mutta saarella käynyt risteilijä oli ehtinyt tyhjentää paikallisten varastot lähes kokonaan. Saimme lopulta kuitenkin vaihtokaupat syntymään. Meillä on nyt myös naistiki edellisellä kerralla hankkimamme miespuolisen tikin kaveriksi ja tosi hieno tapa, jonka hinta rahassa oli 15000 frangia eli noin 100 dollaria. Vaihdoimme sen siimaan, kolmeen vieheeseen ja yhteen vanhaan pelastusliiviin. Vähän on sellainen olo, että tässä kaupassa me jäimme voiton puolelle, mutta myyjä vakuutti olevansa tyytyväinen.
Täällä on nyt vuohenmetsästyskausi alkamassa ja kaikilla tuntuu olevan sama ongelma eli patruunoiden puute. Vieressä on sotalaiva, jossa olisi patruunoita, mutta…
Seuraavana aamuna menimme vesiputoukselle, joka viime kerralla jäi näkemättä. Otimme lounastarpeet mukaan ja lähdimme noin puolentoista tunnin taipaleelle läpi metsän.
Putoukselle johtava polku oli kuin satukirjasta. Ensin kävelimme pitkin metsätietä, jota reunustivat banaaniruo’ot, kookospalmut, guava-, papaia-, mango- ja leipähedelmäpuut. Ylitimme kahlaten kirkasvetisen joen, alitimme kukkivan kiinanruusukatveikon ja kuljimme kopraviljelmän poikki. Sitten metsätieltä erosi lähes huomaamaton polku vasemmalle jyrkkään rinteeseen, joka oli niin ryteikköinen, etteivät auringonsäteetkään sinne kunnolla mahtuneet. Olisimme varmasti menneet sen ohi ellei tie olisi päättynyt jokeen, jolloin jäimme ihmettelemään, minne meidän pitäisi jatkaa. Silloin huomasimme kahden isomman kiven päällä olevat päällekkäiset pienet kivet, jotka muodostivat ikään kuin polulle johtavan portin. Astuimme portista sisään ja seurasimme välillä lähes näkymätöntä polkua jyrkkää rinnettä ylöspäin aina hankalimmissa paikoissa päällekkäisten pikkukivien opastamina.
Lopulta pääsimme putoukselle, joka syöksyy vuorenrinnettä noin 100 metriä alempana olevaan luonnolliseen kallioaltaaseen. Istuuduimme isoimmalle altaan reunakivelle ja ihastelimme putousta ja seurasimme altaassa elävien rapujen elämää. Kiireettömän lounaan nautittuamme palasimme Hanavaveen, jossa totesimme, että Riitan sandaalit olivat hävinneet jollasta. Ensimmäinen kerta koko matkamme aikana, kun meiltä on viety mitään. Ja sen täytyi tapahtua täällä paratiisisaarellamme! Mutta niin kai se on, että joka paratiisissa on myös käärme.
Marquesasilta Tahitille
14.6.2006
16º37,682´S, 143º34,334´W
Makemo
Matka Fatu Hivalta kohti Tuamotun atollisaaria alkoi 10.6. kovassa ja repivässä tuulessa. Virittelimme purjeet melko pieniksi, jotta puuskissa ei rikkoutuisi mitään ja meno olisi siedettävämpää. Tuuli oli koko matkan idässä, jopa koillisessa, ja tosi reipasta, 25 - 37 solmua.
Pistimme heti alkumatkasta uistimen veteen ja ihmettelimme, voiko mikään ottaa kiinni lähes koko ajan ilmassa hyppivään muovimustekalaan. Ja samassa siimaa lähti kelalta reippaasti ja vapa taipui luokille. Kala pysyi kiinni puolisen tuntia, mutta siimaa ei saatu kelattua sisään kuin muutama metri. Lopulta kala lähti irti edes näyttäytymättä, mutta jätti onneksi kuvan koukkuineen. Oletamme sen olleen 30 - 40 kilon tonnikalan. Hyvä, että pääsi irti! Emme varmaan olisi saaneet sitä ylös, ja jos vaikka olisi saatukin, ei meistä olisi ollut niin suuren kalan syöjiksi. Saimme samana päivänä korvikkeeksi parin kilon tonnikalan, johon olimme tyytyväisiä.
Mesaanissa oleva suuri Suomen lippumme oli viimeisen Hanavavessa viettämämme yön aikana kietoutunut maston huipussa olevan antennin ympärille niin, että se muodosti ikään kuin ylimääräisen purjeen, jota emme olisi kaivanneet. Toisena purjehduspäivänä lipun naru meni poikki, mutta lippu pysyi tiukasti mastonhuippuun kietoutuneena. Seuraavassa ankkuripaikassa on Riitta ilmeisesti nostettava taas mastoon, mikä käy nykyisin jo vanhalla rutiinilla.
Alkuperäinen kohteemme Raroia piti jättää väliin ensinnäkin siksi, että ankkuripaikka on siellä tuulen puolella ja toiseksi nopeasta matkan etenemisestä johtuen olisimme saapuneet sinne yön pimeydessä. Päätimme sen sijaan tulla suoraan Makemolle, jonka ankkuripaikka on suojaisempi ja johon saapumisemme ajoittui paremmin.
Laskimme tarkoin vuorovesitaulukoista yläveden ja alaveden ja yritimme arvioida ”slackin” eli virtauksen vaihtumisen, jolloin on noin tunnin rauhallinen hetki. Taulukkomme antaa referenssisatamaksi Samoan Pago Pagon ja siihen Makemolle korjaukset. Lisäksi kaikki ovat eri aikavyöhykkeissä ja aika pitäisi osata laskea paikallisaikaan ja tietysti siirtää veneen kello samaan aikaan. Laskelmamme antoi alaveden ajaksi 11.46.
Olimme aukolla hidastusyrityksistämme huolimatta 1,5 tuntia etuajassa. Kävimme lähellä aukkoa katsastamassa tilanteen ja totesimme ulosvirtauksen mielettömäksi. Runsaan 30 solmun tuuli yhdistettynä aukon 8 solmun virtaukseen sai veden lähes lentämään. Jäimme odottelemaan oikeaa hetkeä ja saavuimme aukolle ohjeen mukaan 15 minuuttia alaveden jälkeen. Ainut haitta oli kova tuuli, virtausta ei mielestämme ollut enää nimeksikään. Seuraavaksi yritimme löytää opaskirjan mukaiset merimerkit. Sisäänajon linjat ja reunamerkit olivat helppoja, mutta reitti ankkuripaikalle ei. Merimerkit molemmilta erillisiltä riutoilta olivat kadonneet, mutta riutat löytyivät silmämääräisesti helposti, tosin toinen aivan viime hetkellä.
Opaskirjamme tiedot olivat vanhentuneet. Kylään on rakennettu uusi laituri, ja reitti kulkee nyt eri paikassa. Löysimme ankkuripaikan noin 10 m syvyydessä hiekkapohjassa, jossa on korallia. Ankkurikettinki kolisee niihin ajoittain häiriten yöunta. Paikka on melko suojainen vallitsevilla itä-koillistuulilla. Olemme laguunin ainut vierasvene tällä hetkellä.
Pouhevan kylä on mukavan oloinen ja siisti. Asukkaat saavat toimeentulonsa helmien- ja kopranviljelystä sekä Ranskan valtiolta eri virkanimikkeillä. Kylässä on iso kirkko, kaksi koulua, posti, useita kauppoja ja leipomo. Pankkia ei ole sen paremmin kuin pankkiautomaattiakaan. Postissa ei ole myytävänä postikortteja, mutta sen sijaan siellä on kaksi nettitietokonetta, tosin ainakaan ensimmäisenä päivänä ei ollut yhteyttä. Kaupasta saimme olutta, valkosipulia ja jäätelöt. Leipomossa ei ollut enää klo 11 aikaan leipää, joten teimme tilauksen kolmesta patongista huomiseksi.
Kävimme jollalla tutkimassa saaren läntistä rantaa. Rannassa on tasaisin välein taloja ja helmifarmeja näyttää olevan paljon. Yritimme mennä sisääntuloaukon toiselle puolen asumattomalle alueelle, mutta sekin on kovan virtauksen vuoksi ajoitettava ”slackiin”.
Seuraavan yön aikana ankkuripaikkamme kävi tukalaksi. Tuuli oli noussut 25 - 30 solmuun ja kääntynyt kaakkoon, jolloin se puhalsi laguunin poikki esteettä ankkuripaikalle. Veneen kääntyessä ankkuriketju oli jäänyt korallien taakse, ja aallokossa poukkoillessamme joustoköysi meni poikki. Ketju tuli onneksi pois korallin takaa. Ketjukoukku oli varmistusköydellä kiinni, joten solmimalla joustoköyden uudestaan, saimme ankkurin taas turvallisesti kiinni. Päätimme kuitenkin lähteä vielä saman päivän aikana.
Laskimme taulukoiden avulla, että alavesi olisi klo 13.56. Ehdimme siis vielä käydä postissa, jossa netti ei vieläkään toiminut, ja leipäkaupassa hakemassa tilaamamme patongit. Kirje Suomeen maksoi 90 frangia ja kolme patonkia 180 frangia eli leipä on suhteellisen halpaa.
Postimestari ajoi myöhemmin peräämme autolla kertomaan, että nettiyhteys olisi nyt kunnossa, ja skootterilla ajava herrasmies pysähtyi toivottamaan meidät tervetulleeksi saarelle. Hän kertoi, että aivan laiturin viereen voisi tulla ankkuriin. Tuulen suunta ja voimakkuus olivat kuitenkin sellaiset, että katsoimme parhaaksi lähteä. Vierailu mukavan tuntuisessa kylässä jäi tosin harmittavan lyhyeksi.
Puolenpäivän aikaan olimme valmiit ankkurin nostoon ja 120 mailin matkaan kohti Kauehin atollia. Ankkuri tuli ihme kyllä ongelmitta ylös korallien välistä, ja olimme aukolla 15 minuuttia ennen laskettua ”slackia”. Loki toimii taas anturin puhdistuksen jälkeen: mittariemme mukaan ulosvirtausta oli vain 0,5 solmua, ja ulosajo oli sen mukaisesti helppo.
Tuuli oli alkumatkan noin 20 solmua idästä ja etenimme mukavasti reittipisteeseen. Vaikka jouduimmekin tekemään ylimääräisen kymmenen mailin lenkin tuulen siirtyessä kaakkoon, nopeutemme oli niin hyvä, että saavuimme Kauehin sisäänajoon aamulla, siis lähellä ylävettä. Laguuniin mentäessä ylävesi on aina huonompi vaihtoehto, koska virtaus laguunista ulos on kaksinkertainen alaveden jälkeiseen sisään virtaukseen verrattuna, ja virran suunta on tietysti vastainen.
Ongelmallisempaa oli se, ettei Kauehia löydy Admiraltyn taulukosta. Meillä oli käytettävissämme kolme erilaista yläveden aikaa; Charlie’s Charts -opaskirjan mukaan klo 09.15, s/y Endurancen matkakertomuksen laskentaohjeen mukaan klo 06.45 ja oma arviomme klo 07.55. Päätimme mennä katsomaan, koska tuloaikamme oli klo 09.30. Saapuessamme aukolle totesimme, että Charlie on väärässä, koska ulosvirtaus oli jo melkoinen. Päätimme kuitenkin yrittää sisään laguuniin, koska tuuli oli sivumyötäinen 20 - 25 solmua ja kone antoi lisäapua. Virtaus oli aukossa pahimmillaan viisi solmua, mutta kriittinen matka oli onneksi vain noin 100 metriä. Selvisimme sisäänajosta kohtuullisen hyvin, mutta päätimme, että tästä lähtien menemme aukosta vain lähempänä slackiä.
17.6.2006
15º49,556´S 145º07,048´W
Kauehi
Kauehin laguuni on noin yhdeksän mailia leveä, ja pieni Tearaveron kylä sijaitsee aivan sen toisessa laidassa. Purjehdusoppaiden antamat ohjeet olivat selkeät, ja muutama matkalla ollut riutta oli hyvin merkitty. Ankkuroimme kylän edustalle suojaiseen paikkaan noin kahdeksan metrin syvyyteen hiekkapohjaan. Totesimme olevamme jälleen ainut vene koko laguunissa.
Seuraavana aamuna ajoimme jollalla läheisen lahden pohjukkaan ja kävelimme sieltä saaren poikki valtameren puolelle. Nautimme kävelystä korallihiekassa ja keräsimme korallien joukosta kauniita kotiloita. Seuraamme liittyi pian kolme pientä tyttöä, jotka auttoivat meitä kotiloiden etsinnässä. Vaikka meiltä puuttuikin yhteinen kieli, ymmärsimme että tytöt halusivat tulla käymään veneellä.
Palattuamme veneelle tekemään lounasta näimme kohta kuinka kuusi lasta lähti uimaan kylärannasta veneellemme, joukossa tietysti merenrannalla tapaamamme tytöt. Tarjosimme heille karkkeja, ja Latte sai pitkästä aikaa leikkikavereita. Vierailun jälkeen Pekka vei lapset jollalla takaisin kylään. Rantaan ajoi samanaikaisesti myös kaksi pikavenettä, ja lasten kertoman mukaan toisessa oli pappi, joka tuli pitämään jumalanpalveluksen, olihan huomenna sunnuntai.
Veneemme alle on muuttanut kymmenkunta puolimetristä kalaa, jotka syöksyvät heti katsomaan, jos veneestä heittää jotakin veteen. Latten kuivamuona näyttää olevan niiden herkkua. Joukossa on mm. remoroja, joilla on päässä eräänlainen imukuppi, jolla ne kiinnittyvät veneen pohjaan. Joukossa on myös nokkakaloja, jotka jäävät selvästi alakynteen taistelussa ruoasta. Riutoilla on paljon kaloja, runsaasti myös sellaisia joita emme ole koskaan aiemmin nähneet. Rantaretkelle mennessämme olimme ajaa yli metrin mittaisen manta-rauskun päälle. Yhteenkään haihin emme toistaiseksi ole törmänneet!
Kauehin, niin kuin monen muunkin Tuamotun atollin, pääelinkeinoja ovat helmen- ja kopranviljely. Suurin osa saarta on kookospalmujen peitossa, ja laguunissa on joka puolella helmifarmien poijuja. Matkailua ollaan myös kehittämässä, mutta vielä toistaiseksi se on ns. lapsenkengissä, meidän onneksemme.
20.6.2006
Kauehi
Olimme saaneet olla kokonaista kolme päivää yksin laguunissa, mutta eilen aamulla seuraksemme saapuivat mm. Interlude, Uterus, Poco Andante sekä suomalainen Ninni, jossa matkaavat Mikko, Yrjö ja irlantilainen John.
Kävimme ensin tervehtimässä suomalaisia purjehtijoita ja lähdimme sitten retkelle atollin itäreunalle merenrannalle. Jätimme jollan laguunin puolelle ja kävelimme kopraviljelmän halki saaren poikki. Nautimme lounaan rantapalmujen alla, minkä jälkeen menimme tutkimaan saaren ulkoriuttaa. Kalojen, rapujen ja korallissa kiinni olevien ”kaunishuulisten” simpukoiden lisäksi ihastelimme piikittömiä merisiilejä, jollaisia emme olleet koskaan aiemmin nähneet. Kyläkauppias kertoi myöhemmin, että ne ovat paikallisten suurta herkkua. Olisikohan pitänyt maistaa?
Laguunissa pysähdyimme vielä snorklaamaan pieneen lahdelmaan, jonka merenalainen maailma oli järisyttävän hieno: mahtavia korallimuodostelmia, simpukoita ja paljon erilaisia kaloja. Riitan mukaan kukaan ei pysty piirtämään tai maalaamaan niin värikästä ja kaunista kalaa etteikö luonnosta löytyisi vielä värikkäämpiä ja kauniimpia. Harmittelimme vain vedenalaisen kameran puuttumista. Tulevaisuudessa asia korjataan!
Seuraavana päivänä oli tarkoitus jatkaa matkaa iltapäivällä Toaun atollille. Aamupäivällä menimme ensimmäistä kertaa Tearaveron kylään, jossa on noin 200 asukasta. Ensimmäinen kohteemme oli kylän kaunis kirkko, seuraavaksi menimme kauppaan ja sitten tutustumaan kylän ensiapuasemaan ja sen sairaanhoitajaan Lydiaan.
Kuulimme Mikolta, että samana päivänä kello kaksi on mahdollisuus ostaa helmiä kyläkauppiaan puolisolta. Kaikkien veneiden miehistöt kokoontuivat siis kello kahdeksi kaupan eteen, jonne ilmestyi pieni kuorma-auto. Nostimme kaupan edustalta pari pitkää penkkiä ja muutaman muovituolin auton lavalle istuimiksi ja lähdimme helmiretkelle. Mukaan tulivat myös Lydia ja hänen tyttärensä.
Ajoimme ensin kylän itäreunaan katsomaan miten helmisimpukoiden kuorista valmistetaan koruja. Sitten matka jatkui kylän läpi saaren toiseen laitaan lentokentälle. Papeetesta tulee lentokone kerran viikossa, useimmiten keskiviikkona. Kaikki tietävät aikataulun, joten turva-aitoja ei tarvita. Teimme kunniakierroksen ajamalla kiitoradan päästä päähän ja kävimme punnitsemassa itsemme lentokenttärakennuksen vaa’alla. Tämä oli muuten ensimmäinen näkemämme lentokenttä, jossa on oma laituri. Tämän jälkeen ajoimme helmifarmille tekemään kauppoja. Ensin kaikille tarjottiin kookospähkinä juotavaksi ja sitten pöydälle levitettiin kolme kasaa erikokoisia helmiä, joista jokainen sai vapaasti valita omansa.
Helmikauppoja syntyi runsaasti joko rahalla tai vaihtokauppana, sillä hinnat olivat enemmän kuin edulliset: 8 dollaria pienet ja 15 dollaria isot. Vierailun päätteeksi isäntämme pyysi naiset luokseen ja antoi jokaiselle heistä vielä helmen lahjaksi.
Palasimme retkeltä niin myöhään, ettemme voineet enää lähteä vuorovesivirtaa vastaan. Laskelmien jälkeen päätimme nostaa ankkurin seuraavana aamuna klo 06.00 ja purjehtia 70 mailin päähän Toaulle, jos tuulet vain sallivat.
23.6.2006
16º03,503´S 145º37,334´W
Lähdimme aamulla laguunista ulos ”slackilla”. Tuuli oli niin leppoisa, ettei meillä ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä ajoissa Toaulle. Suuntasimme keulan sen sijaan kohti Fakaravan atollia, joka on Tuamotun saariston toiseksi suurin Rangiroan jälkeen. Jouduimme odottamaan ”slackia” pari tuntia, koska aukolla on pahimmillaan 6 solmun virta. Odottelusta huolimatta tulimme paikalle hiukan liian aikaisin, ja vastavirta oli vielä runsaat kolme solmua. Aallokko ei kuitenkaan näyttänyt liian kovalta, joten päätimme mennä aukosta läpi, jotta ehtisimme ankkuripaikalle vielä ennen pimeän tuloa.
Suunnitelma ei mennyt aivan nappiin, ja tulimme viimeiset mailit pilkkopimeässä. Olimme nähneet seitsemän veneen mastot päivänvalossa, mutta illan pimetessä emme pystyneet niitä enää erottamaan. Tähyilimme silmä tarkkana mahdollisia esteitä, koska tutkamme on edelleen rikki. Onneksi GPS toimii hyvin, ja Pekka oli tehnyt reitin ankkuripaikalle saakka. Aamulla näimme, että ankkurissa oli kaikkiaan kahdeksan muuta venettä, mutta kaikki hiukan lähempänä rantaa ja meistä enemmän idässä.
Menimme tutustumaan Rotoavan kylään, joka on tuamotulaiseen tapaan siisti ja viehättävä. Kylässä on koulu, pari kauppaa, leipomo ja posti, mutta internet-yhteyttä ei ollut. Saarella on myös lentokenttä, majoituspalveluja ja sukellusyritys.
Jäimme vielä yhdeksi yöksi, mutta nukkumisesta ei tullut juuri mitään. Tuuli oli kääntynyt etelään, ja ankkuriketju kolisi koralleihin koko yön. Niinpä päätimme lähteä seuraavana aamuna kohti Tahitia.
4.7.2006
17º34,696´S 149º37,238´W
Tahiti
Lähdimme Fakaravalta 23.6. huonosti nukutun yön jälkeen. Tuuli kääntyi illalla etelään ja puhalsi suoraan ankkuripaikalle. Ankkuriketju kolisteli koralleja vasten läpi yön. Laskimme 240 mailin matkaan Tahitille tarvittavan kaksi vuorokautta. Tuuli oikutteli koko matkan. Se oli välillä puuskissa lähes 40 solmua ja välillä alle 10. Takatuuli ja sivumaininki pakottivat meidät purjehtimaan siksakkia niin, että matkaa kertyi runsaat 30 mailia enemmän suoraan reittiin verrattuna.
Tahitille tultuamme päätimme katsastaa ensin Point Venuksen ankkuripaikan, jossa kapteeni Cook aikoinaan teki venus-tutkimuksia. Paikka näytti olevan lähinnä yleinen uimaranta, joten jatkoimme suoraan Maeva Beachin ankkuripaikalle Marina Tainan edustalle.
Maeva Beachin kapeimmillaan vain muutaman kymmenen metrin levyinen väylä kulkee Papeeten lentokentän kiitoradan ympäri, ja Port Controllilta on saatava lupa kiitoradan päiden ohittamiseen. Vaikka lentoliikenne on melkoisen vilkasta, länsipäätä ohittaessamme ei lentokoneita näkynyt, mutta ollessamme kiitoradan itäpäässä, kentälle laskeutui samaan aikaan pieni matkustajakone. Veneestä katsottuna se näytti lähes hipovan mastojamme!
Ankkuripaikkamme on suojainen vallitsevilla tuulilla, ja lännessä oleva koralliriutta pysäyttää mainingin normaaliolosuhteissa. Veneitä on ankkurissa paljon ja lisää tulee idästä jatkuvasti. Vieressä on kovasti investoinut Marina Taina, joka pystyy huolehtimaan hyvin suurista megajahdeistakin. Sukeltaja käy tarvittaessa kiinnittämässä muutaman lisäkeulaköyden pohjan ankkuripainoihin ja tietysti myös irrottamassa ne, kun vene lähtee. Marinassa on pyykinpesupiste, ravintoloita ja langaton internet. Telakkaa ei ole, eikä minkäänlaisia tarvikekauppoja, mikä hieman ihmetyttää. Supermarket Carrefour sen sijaan on kävelymatkan päässä, ja marinassa on paikka ostoskärryille.
Ennen kuin lähdimme Papeeteen tekemään check-in –ilmoitusta, irrotimme tutkan ja etsimme netin kautta paikallisen korjausverstaan. Papeeteen pääsee mukavasti bussilla marinan portin ulkopuolelta, ja keskustassa bussi pysähtyy aivan sataman toimistojen viereen. Toimistot ovat auki vain joka toinen päivä ma-ke-pe klo 9.00 – 11.30, mitä emme tienneet. Saavuimme noin 11.45 eli vartin myöhässä, ja check-in siirtyi näin ylihuomiseen. Viereisessä rakennuksessa oleva matkailutoimisto sen sijaan auttoi meitä neuvomalla tutkaverstaan sijainnin ja antamalla hammaslääkärin osoitteen.
Furunon edustaja haki tutkamme tiistaiaamuna marinasta. Vika on kuulemma”main board boxissa”, mitä se tarkoittaneekaan. Uusi on tilattu ja saapuu noin 10.7. Vaihdatamme myös antennimoottorin, koska aikaisemmassa veneessämme se aiheutti ongelmia. Antennimoottori maksaa alle 100 dollaria ja oletamme voivamme varmistaa näin tutkan toimivuuden tai ainakin pienentää rikkoutumisriskiä. Sama firma tutkii myös kannettavan Simrad VHF:n. Kaiken pitäisi olla valmiina 12.7.
Olemme tutustuneet Papeeteen ja yleiskuva kaupungista on siisti ja elävä. Hyvinvointi näkyy, vaikka on toki köyhiäkin. Ja hinnat ovat suorastaan hirvittäviä. Tämä johtuu ainakin osittain siitä, että Ranskan Polynesiassa ei ole tuloveroa, vaan verotus kohdistuu kulutukseen. Hinnoista huolimatta olemme käyneet pari kertaa syömässä ulkona. Galapagosin 4 dollariin lounaisiin verrattuna 45 dollaria tuntuu rajulta hyppäykseltä.
Sää on aurinkoinen ja lämpötila hipoo 35 astetta. Kannella on tuulenvireestä huolimatta lähes mahdoton olla. Autojen äänet kantautuvat läheiseltä päätieltä ja ihmisten paljous hengästyttää. Kaipaamme Tuamotun atolleille, joilla oli tilaa olla ja hengittää.
Nyt kun meillä on ollut aikaa rauhassa miettiä oloamme ja elämäämme, olemme päättäneet tehdä radikaalin muutoksen suunnitelmiimme. Sen sijaan että jatkaisimme Tahitilta Bora Boralle ja edelleen kohti Indonesiaa ja Thaimaata, jäämmekin tänne Ranskan Polynesiaan ja nostamme purjehduskauden lopulla veneen ylös Raiatealla hurrikaanikaudeksi. Itse vietämme talven Euroopassa ja lennämme takaisin ensi keväänä. Silloinkaan emme jatka länteen, vaan suuntaamme keulan kohti Hawaiia ja Alaskaa, jossa purjehdimme ainakin seuraavan kesän. Kaikki tämä edellyttäen, että saamme asiat järjestymään käytännössä.
Aika kuluu nyt pyykkiä pesten (7 US dollaria koneellinen) ja venettä kunnostaen. Genoan kulumat on korjattu, alakulman kiinnitys samoin, ankkuriboxin ja purjeboxin ruosteet on poistettu, ne on käsitelty fosforihapolla ja maalattu, wind scoop-hyttysverkko -yhdistelmä on tehty ja hyttysverkkoja korjattu jne. Generaattorin, vaihteen ja koneen öljyt ja suodattimet on vaihdettu ja uutta öljyä ostettu. Sanotaan, että öljy ei saisi olla yhtä vuotta vanhempaa, muuten sen lisäaineet ovat vanhentuneita. Mene ja tiedä. Teemme kuitenkin niin, että edellisestä paikasta ostetut öljyt käytetään, ja öljynvaihtopaikassa ostetaan uudet öljyt (3 gallonaa). Koska käytämme mineraaliöljyä, ei synteettistä, voimme sekoittaa eri öljymerkkejä huoletta. Yritämme hankkia paksua 25W50 öljyä, koska täällä ei tarvita kylmäkäynnistysominaisuuksia, ja öljy on silloin vähemmän lisäaineistettua, siis kestävämpää. Moottorimme on vanhaa tuotantoa, ja silloiset öljyt tuskin olivat kovin ihmeellisiä. Moottorissamme on nyt 3750 tuntia + alkuperäiset leikkuupuimurin 500 tuntia. Taitaa olla nykyaikaisen Volvon elinikä jo ylitetty, eikä vielä ole minkäänlaisia kulumisoireita.
Laamaset saapuvat tänään illalla. Menemme heitä kentälle vastaan, vaikka he viettävätkin ensimmäisen yön hotellissa toipuakseen pitkän lennon rasituksista. Olemme suunnitelleet tekevämme Papeete-Moorea-Port Phaeton-Papeete retken. Valitettavasti aikaero, joka on 13 tuntia, saattaa aiheuttaa tulijoille jetslagin. Katsotaan onnistuuko suunnitelmamme.
24.7.2006
17º35,389´S 149º36,918´W
Papeete
Olimme illalla Ullaa ja Hannua vastassa lentokentällä. Ulla vietti elämänsä pisintä nimipäivää aikaerosta johtuen, ja nostimme maljat hänen kunniakseen vielä kentällä. Totuttuun tapaan heidän matkatavaransa saapuivat perille vasta seuraavana päivänä. Emme antaneet tämän häiritä oloamme, vaan vietimme matkatavaroita odotellessa päivän tutustumalla Papeeteen ja varsinkin sen kauppahalliin, joka on hauska sekoitus vaate-, matkamuisto-, helmi-, hedelmä-, liha-, kala- ja pikaruokamyymälöitä.
Seuraavana päivänä kiersimme jälleen lentokentän ja suuntasimme keulan kohti Mooreaa, jonne on matkaa vain noin 15 mailia Tahitilta. Moorea tuli tunnetuksi 1960-luvun suositusta musiikkielokuvasta South Pacific, joka kuvattiin saarella. Saaren pohjoispuolella on kaksi syvää lahtea, joista valitsimme ensimmäiseksi ankkuripaikaksemme Opunohu Bayn, josta muutaman päivän kuluttua siirryimme Cook Bayhin. Ankkuroimme molemmissa paikoissa riutan suojaan varsinaisen lahden ulkopuolelle. Veneestä pääsi uimaan kristallinkirkkaaseen veteen, ja Ulla hyödynsikin tätä mahdollisuutta joka aamu. Molemmissa lahdissa oli myös ranskalaiseen tapaan leipäkauppa, josta Hannu ja Pekka hakivat joka aamu tuoreet patongit.
Parin ensimmäisen aurinkoisen päivän jälkeen sää muuttui pilviseksi ja sateiseksi, mutta emme antaneet sen haitata oloamme. Kävimme päivittäin snorklaamassa riutalla, joka oli vain muutaman minuutin jollamatkan päässä. Riuttojen korallit olivat uskomattoman moninaisia, ja saimme ihastella ja ihmetellä useita meille ennestään tuntemattomia kalalajeja. Emme menneet riutan ulkopuolelle, jossa voi sukeltaa rauskujen ja haiden kanssa, koska riutan sisäpuolinenkin elämä oli riittävän vaikuttavaa haineen kaikkineen.
Melkein koko Laamasten aika kuluikin Moorealla, josta purjehdimme vielä yhdeksi yöksi Paul Gauguinin museon ankkuripaikalle, jossa olimme ainoana veneenä. Lähellä oli mielenkiintoinen matalikko, jolla kävimme snorklaamassa. Seuraavan aamupäivän vietimme Gauguin-museossa, jonne pääsi mukavasti jollalla. Puolenpäivän tienoissa nostimme ankkurin ja lähdimme takaisin Papeeteen.
Tullessamme ulos riutan aukosta tuuli nousi 25-30 solmuun. Aallokko oli varsin reipas ja virta melkoinen, mutta tasaantui tietysti kun pääsimme matalimmasta paikasta ulos. Puolimatkasta tuuli loppui kokonaan. Tulimme Marina Tainan ankkuripaikalle kapeimmasta riutan aukosta 3-4 solmun vastavirrassa, mutta vielä päivänvalossa. Ankkuripaikalla oli mukavasti tilaa, olihan kaksi etujoukkoa jo lähtenyt kohti Bora Boraa.
Ulla ja Hannu siirtyivät viimeiseksi yöksi jälleen hotelliin, jossa vietimme illan yhdessä. Haikein mielin totesimme retkien loppuvan aina liian aikaisin!
Tutkaremonttimme piti olla nyt valmis. Antennissa oleva kortti oli vaihdettu, 500 USD ja maksu käteisellä!, samoin antennimoottori pyyntömme mukaisesti, vaikkei siinä ollutkaan vikaa. Kannettava VHF oli saanut uuden patterin. Asensimme antennin taas mastoon ja näyttölaitteen paikalleen. Kun laitoimme tutkan päälle, kävi heti ilmi, että vika ei ollut korjaantunut. Siispä takaisin mastoon, tutka alas ja soittamaan Furunolle. Seuraavana päivänä heillekin selvisi, että vika on magnetronissa, kuten olimme jo Galapagosilta lähettämässämme viestissä maininneet. Lisää rahaa tarvittiin taas, 250 USD, ja jälleen käteisellä. Uuden mastossa käynnin ja koekäytön jälkeen totesimme remontin viimein onnistuneen.
Pääkoneen merivesipumppu on vuotanut jonkin aikaa. Papeetesta löytyi onneksi kauppa, jossa oli Johnson pumpun varaosat hyllyssä. Generaattorin pumppuun ei sen sijaan ainakaan vielä ole löytynyt osia. Tosin Westerbeken nettisivuilla on edustaja Papeetessa, mutta emme jostain syystä saa sinne puhelimitse yhteyttä. Yritämme vielä alkuviikolla uudestaan.
Olemme hyödyntäneet marinan ravintolan tarjoamaa langatonta nettiyhteyttä, joka toimii hyvin. Tosin 5 tuntia maksaa 27 dollaria ja yhteys on hidas, mutta kaupungin 10 dollaria/tunti yhteyksiin nähden tämä on halpa ja kätevä.
Remontoinnin ohessa olemme käyneet snorklaamassa joka päivä viereisellä riutalla. Virtaus on välillä niin reipas, että varsinkin Riitalla on todellisia vaikeuksia päästä eteenpäin. Hienot korallit ja uskomattoman kauniit kalat houkuttelevat kuitenkin pinnan alle. Papeeten riutan sisäpuolella emme ole nähneet haita. Ilmeisesti vilkas veneliikenne pitää ne poissa. Hyvä niin!
27.7.2006
Tahiti
Olemme vihdoin saaneet vastauksen Raiatea Carenagelta, että he ottavat veneemme maihin hurrikaaniajaksi. Paikka on siis varattu, samoin nosto. Olemme nyt muutaman päivän taistelleet paperitöiden kanssa. Kävimme varaamassa ja maksamassa edestakaiset lennot Papeete-Los Angeles-Pariisi-Lissabon. Lisäksi olemme varanneet rahtilaivasta hytin Raiatea-Papeete välille. Oleskelulupamme Ranskan Polynesiassa vanhenee 31.8. ja jouduimme hakemaan vuoden residenssiaa. Ranskankielisiä kaavakkeita on täytetty runsaasti, passikuvia otettu, luottokortteja kopioitu, jne. Saamme maanantaina kuitin, joka pidentää oleskelulupaamme kolmella kuukaudella ja residenssian saamme marinaan viikon kuluttua. Immigration ja harbour master –asiat on myös hoidettu. Tänään kävi veneellä vielä eläinlääkäri tarkastamassa Latten paperit ja antamassa rokotuksen. Saimme häneltä myös tietää, että Raiatealla on eläinlääkäri, joka voi antaa tarvittavan matopillerin juuri ennen lähtöä ja kirjoittaa terveystodistuksen. Eläinlääkärin käynti oli ilmainen, kuten myös rokote ja hänen leimaamansa dokumentit.
Bussimatka rahtilaivatoimistoon oli mielenkiintoinen. Matkasimme 10 kilometrin reissun päästäksemme noin kilometrin päähän sataman toiselle puolen. Näin voi käydä, kun ei tunne kaupunkia. Kiertoajelu oli kuitenkin antoisa, eikä maksanut normaalia taksaa enemmän. Saavuimme kiemuraisen bussireitin takia satamaan lounasaikaan, ja toimisto oli tietysti kiinni. Hyödynsimme ajan menemällä viereiseen kiinalaiseen lounasravintolaan, joka tarjosi Papeeten halvimman aterian. Lounaan jälkeen saimme varattua rahtilaivasta hytin omalla wc:llä. Kyllä kelpaa! Laivan pitäisi olla Papeetessa aamulla klo 05.00, ja lentomme lähtee klo 09 eli ajoitus on erinomainen edellyttäen, että kaikki menee nappiin.
Suomalainen s/y Marita, jonka tapasimme jo Galapagosissa, on parhaillaan Papeeten laiturissa. Olemme yrittäneet Tapion kanssa porukalla irrottaa heidän ankkurivinssiään, mutta huonolla menestyksellä. Heidän ankkurinsa oli juuttunut kovassa tuulessa koralliin Tuamotun Kauehilla, ja lyhentynyt ketju oli ryskytyksessä vääntänyt keularullan. He olivat joutuneet jättämään ankkurin mereen, ja käyneet hakemassa sen sukeltajan kanssa ylös myöhemmin. Voimat olivat olleet niin suuret, että ilmeisesti akseli on kiertynyt ja ketjupyörä on löystynyt niin, että vinssi ei enää toimi. Kaikki kotikonstit on käytetty, mutta turhaan. Olemme nyt kääntyneet Michelin, Marina Tainan ankkuripaikalla asuvan vinssiasiantuntijan, puoleen. Toivottavasti häneltä löytyy apu.
7.8.2006
Tahiti
Ranskan Polynesiassa on vietetty viimeisen kuukauden ajan niin kutsuttua Heivaa eli juhla-aikaa. Kävimme Papeetessa Irmelin ja Tapion kanssa Heiva-juhlan loppunäytöksessä, jossa ensimmäisen kerran näimme aitoa polynesialaista tanssia. Mielenkiintoinen ja vaikuttava kokemus!
Seuraavana päivänä Riitta lähti Irmelin ja Tapion kanssa brasilialaisveneen Divan järjestämälle saarikierrokselle avolava-autolla. Diva, Deerfoot 62, jossa purjehtii palkkakipparin johdolla brasiliansaksalainen perhe, jolla on kolme poikaa, on tulossa myös keväällä Hawaiin kautta Alaskaan. He aikovat viettää tulevan hurrikaaniajan Uudessa Seelannissa.
Retkeläiset ajoivat saaren poikki vuoristoteitä pitkin ja nauttivat maittavan lounaan vuorenrinteellä olevassa ravintolassa. He kävivät mm. muinaisen polynesialaistemppelin raunioilla ja saivat ihastella kymmeniä vuorenrinteiltä syöksyviä vesiputouksia. Tahitilla on kaikkiaan runsaat 400 vesiputousta, mikä on ymmärrettävää, koska vuoristossa sataa lähes aina. Vuotuinen sademäärä on oppaan mukaan noin 10 metriä!
Thor Heyerdahlin pojanpoika miehistöineen saapui Kontikin mallin mukaisella lautallaan Tangaroa kolmen kuukauden purjehduksen jälkeen Perusta Ranskan Polynesiaan. Lautta viipyi muutaman päivän Papeetessa, josta se laivataan Norjan Larvikiin museoitavaksi. Lautta oli varustettu mm. tuuligeneraattorilla, aurinkopaneeleilla ja inmarsat-puhelimella. Nykyteknologiasta huolimatta hurjaa joukkoa nuo lauttapurjehtijat!
Norjalainen Blue Marlin eli Idunn, Rune ja kaksostytöt, joihin tutustuimme jo Fatu Hivalla, saapuivat vihdoin Tuamotulta Marina Tainan ankkuripaikalle. Päätöksemme palata Tuamotulle tuntuu yhä vain oikeammalta ratkaisulta kuunneltuamme heidän kertomuksiaan. He olivat viettäneet viimeiset ihanat viikot Toaun atollilla, jota he kaihoten muistelivat. Sinne mekin voimme nyt mennä.
Ennen lähtöämme löysimme yleistarkastuksen yhteydessä isonmaston paapuurin alavantista katkenneita lankoja ja jouduimme uusimaan molemmat vantit. Seldenin, ja myös Niinirannan, käsityksen mukaisesti meillä oli alun perin 8 mm:n vaijerit, jotka laskelmien jälkeen vaihdettiin kolme vuotta sitten Martiniquella 10 mm:n vaijereiksi. Nyt selvisi, että Karibialla oli käytetty halvimpia mahdollisia materiaaleja periaatteella kerta-asiakas. Missähän mahtaa olla ns. yritysmoraali, ja kuinkahan monta kierrosta tätä rahastusta joutuu kestämään!
Niinirannan vaijerit olivat hyvästä materiaalista, tosin alamittaiset, mutta Martiniquella asennetut eivät sitäkään. Saapa nähdä, miten nykyisten käy. Nyt teoreettinen lujuus on yli kaksinkertainen alkuperäiseen verrattuna. Ilmeisesti insinööritiede käyttää edelleen mutu-menetelmää mitoittaessaan purjeveneiden rikejä. Täkäläinen riki-firma kertoi joutuneensa uusimaan useita Seldenin rikejä (huom. uusia!). Syynä on ollut laskentavirheet mitoituksessa. Ilmeisesti veistämöille myytävät rikit ovat alimitoitettuja, mutta kestävät kyllä normaalit noin tuhat mailia vuodessa kesäisellä Itämerellä. Ne muutamat isoille valtamerille lähtevät kärsivät tämän sitten nahoissaan. Näimme saman jo ARC:ssa vuonna 2002 sekä omalla kohdallamme, jolloin meiltä katkesi keulastaaki, että Rodney Bayn marinan ruohikolla, jossa lojui useita katkenneita Seldenin spinnupuomeja. Rohkeaa leikkiä turvallisuudella, mutta kaiketi kestävän rikin myyminen veistämöille on taloudellisesti mahdoton yhtälö!
Saimme tänään ulkomaalaisvirastosta kuitin, joka oikeuttaa meidät oleskelemaan Polynesiassa lokakuun loppuun. Varsinaisen residenssian saamme palattuamme takaisin Papeeteen.
Monen sekasotkun jälkeen saimme myös ostettua Lattelle kuljetuslaatikon, jonka se tarvitsee tulevaa lentomatkaa varten. Ruokaostoksetkin on jo hoidettu, joten olemme valmiit lähtemään Tuamotulle huomenna aamulla, jos vain sää sallii.
Takaisin Tuamotulle
15.8.2006
15º48,199´S 146º09,088´W
Toau
Odottelimme aikamme tuulen kääntymistä Papeetessa päästäksemme Tahitin itäpään kautta Tuamotun suuntaan. Tuuli ei kääntynyt, joten lähdimme kaakkoistuulessa suoraan kohti Toaun atollin länsikärkeä. Tuuli oli lähes sopivasta suunnasta, mutta noin solmun länsivirtaus teki menosta hiukan hankalaa. Saavuimme kuitenkin Toaulle kahden vuorokauden purjehduksen jälkeen mukavasti aamupäivällä.
Amerikkalaisen Orinoco Flown Rob tuli jollalla venettämme vastaan ja auttoi meitä kiinnittymään poijuun. Rob purjehtii vaimonsa ja 6-vuotiaan pienen lemmikkiapinansa kanssa. Apina, tai Rob, on aiheuttanut heille ongelmia useaan otteeseen. Galapagos-saarilla Rob vei apinansa maihin, ja kuultuaan tästä viranomaiset uhkasivat lopettaa apinan. Pitkien neuvottelujen jälkeen tilanne saatiin rauhoittumaan, ja Orinoco Flow poistui pikaisesti saarilta. Rob on ilmeisesti kelpo lääkäri, mutta onneton apinankouluttaja. Tuamotulla ollessaan hän yritti opettaa apinaansa kiipeämään palmuun. Kun apina ei ymmärtänyt, mitä sen olisi pitänyt tehdä, Rob näytti esimerkkiä. Seurauksena oli nyrjähtänyt nilkka, ei apinan.
Toaun Anse Amyotin lahti on ”umpiperä” eli riutan sulkema. Virtaus aukossa on tämän takia varsin vähäistä, eikä läpikulkua tarvitse ajoittaa sisään- tai ulosvirtausten mukaan. Viereisellä saarella eli motulla asuu kaksi sisarusta perheineen. Lisa pitää eräänlaista hotellia ja Valentine eli Valo pitää miehensä Gastonin kanssa ravintolaa. Ravintoloitsija Gaston on asentanut lahteen yhdeksän poijua, joita saa käyttää ilmaiseksi. Rob oli sukeltanut muutamiin poijuihin uudet köydet ja ketjut. Kaikki tuntuvat olevan tukevia. Tullessamme oli vain pari poijua vapaana, ja paikalla oleva joukko kansainvälistä. Edustettuina olivat Tanska, Ruotsi, USA, Itävalta, Ranska, Italia ja Suomi. Suurin osa oli menossa illalla rantaravintolaan syömään, kuten mekin.
Rantautuessamme saarelle meitä oli vastassa toinen perheen koirista, rottweilerin ja bullterrierin sekoitus, nimeltään Baloo. Laiturin vieressä tolpan nokassa kyyhötti keinopesässään viereiseltä motulta löytynyt hylätty kuningaskaapparin poikanen, jota syötetään pikkukaloilla niin kauan, että se tulee toimeen omillaan. Kissoja, koiranpentuja ja kanoja juoksenteli pitkin pihamaata sulassa sovussa. Eli kaiken kaikkiaan mukavan tuntuinen paikka!
Ravintola Motu Kai on osittain meren ylle rakennettu katettu terassi, jossa lasittomat ikkuna-aukot peitetään iltaisin palmulehväpunoksilla suojaamaan ruokailijoita tuulelta. Valentinen ruoka vei kielen mennessään, ja ruokaseura oli mukavaa. Orinoco Flown pariskunta toimi sen illan keittiöapulaisina ja tarjoilijoina. Rob oli joutunut poistamaan Gastonin vasemmasta jalasta pikkuvarpaan jokin aika sitten ja hän toivoikin, että tulijoiden joukossa olisi ollut lääkäri tai hoitaja, joka olisi voinut ottaa jatkohoidon vastuulleen. He voisivat näin paremmalla mielellä lähteä jatkamaan matkaansa lähes kuukauden oleskelun jälkeen.
Ankkuripaikka on nyt alkanut pikku hiljaa tyhjentyä, alkaahan Australiaan ja Uuteen Seelantiin menijöillä olla jo kiire. Gastonin jalka paranee hyvää vauhtia, ja niin Orinoco Flowkin pääsi jatkamaan matkaansa. Meitä on paikalla enää kaksi venettä. Itävaltalaisvene Hallberg Rassy35 nimeltään Baloo, kuten saaren koira, jää myös Tahitillle hurrikaaniajaksi, ja sitä purjehtivat Elisabet ja Gerhard viettävät meidän tavoin loppukauden Ranskan Polynesiassa.
Pekka kävi Gerhardin kanssa läheisellä riutalla pyytämässä mustekaloja, tai mustekalassa kuten Riitta sanoo, mutta valitettavan huonolla menestyksellä. Ehkä se vielä onnistuu! Olemme myös retkeilleet jollalla ja käyneet tutustumassa viereisiin motuihin. Kaloja on runsaasti, myös haita, lähinnä black tip reef shark. Mielenkiintoisimpia tarkkailtavia ovat kuitenkin erilaiset ravut ja mureenan tapaiset kalat (moray eel), jotka ovat kuin käärmeitä. Niitä näkee usein riutan lammikoissa alaveden aikaan.
Tullessamme eilen motu-retkeltä näimme kolme runsaan parin metrin levyistä mantarauskua. Ne uivat aivan jollamme viereen, ja lähellä pyöri myös muutama isompi hai. Riitta yritti ottaa niistä valokuvia, mutta ilman vedenalaista kameraa on vedenalaisten kohteiden kuvaaminen kuulemma mahdotonta. Lahjatoivomuksesta on jo ilmoitettu joulupukille!
Eilen olimme ravintolassa syömässä nyyttikestiperiaatteella. Gerhard ja Elisabet Baloosta toivat mukanaan lihamuhennosta ja mykyjä, me veimme pihvit ja riisiä ja Valo ja Gaston tarjosivat grillattua tonnikalaa sekä tonnikala-sashimia. Ilta kului rattoisasti syöden ja seurustellen. Eipä täältä ole kiire mihinkään!
Huomenna aiomme ottaa Latten mukaamme viereiselle motulle, vaikka siellä on villikanoja. Jos metsästysvietti iskee, saammepa kanaa illaksi.
21.8.2006
15º48,161´S 146º09,090´W
Toau
Kävimme aamupäivällä Latten kanssa motulla, ja niinhän siinä kävi, että metsästysvietti iski. Hirveän karjumisen ja ryntäilyn jälkeen pääsimme viime tipassa väliin. Kanaparka säästi henkensä, eikä Pekan varmuuden varaksi mukaansa ottamaa kirvestä tarvinnut käyttää. Latten seuraava rantautuminen tapahtuu siis kanattomalla motulla!
Olimme ajatelleet lähteä käväisemään Tahanealle, joka on asumaton atolli noin vuorokauden purjehduksen päässä. Luovuimme toistaiseksi suunnitelmasta, koska tuuliennuste oli 35 - 40 solmua pohjoisesta, Tuamotun itäosiin jopa 55 solmua.
Olemme Elisabetin ja Gerhard kanssa autelleet Valoa ja Gastonia ravintolassa, hakeneet kaloja pyydyksestä ja hummereita sumpusta, peranneet kaloja, jne. Päiväohjelmaan kuuluu myös Valon valmistama maittava lounas ja tavallisesti kokoonnumme vielä ravintolaan illalliselle nyyttikestiperiaatteella, milloin ravintolaan ei ole tulossa muita asiakkaita.
Jos paikalla on charter-veneitä, autamme Valoa ja Gastonia illallisen valmistamisessa, pöytien kattamisessa ja ravintolan koristelemisessa polynesialaiseen tapaan tuorein kukin. Illallisella istumme kaikki, niin ravintolavieraat kuin isäntäväkikin, yhden pitkän pöydän ääressä, ja me keittiöapulaiset nautimme illallisen, tarjoilun ohessa, tietysti ravintolan laskuun.
Gastonin hummerisumppu, josta päivittäin haetaan rapuja ravintolaan, on kanaverkkokehikko, jonka sivut ovat leveydeltään noin pari metriä. Vettä sumpussa on metrin verran, sen pinnalla on muutama palmunlehti ja pohjalla hain raato syötäväksi. Hummerit nostetaan käsin maski naamalla.
Ravintolan kalapyydys on rakennettu noin kolme metriä pitkistä betoniraudoista, jotka on kiinnitetty pohjaan viiden metrin välein, ja niihin on pingotettu kanaverkko. Pyydyksessä on noin 100 metriä pitkä ohjausaita, jonka leveästä suuaukosta kalat ohjautuvat ensin isompaan pesään ja siitä edelleen pienempään pussiin, joka muistuttaa lähinnä ylhäältä auki olevaa suurta katiskaa. Katiskaan ui paljon varsinkin papukaijakaloja, mutta myös trumpettikaloja, groupereita ja jack fish eli jaakkokaloja, ja tietysti sinne eksyy myös silloin tällöin hai. Toaun atollissa ei esiinny ciguateraa eli kalat ovat syömäkelpoisia.
Pekka koki jännittäviä hetkiä mennessään keihästämään papukaijakaloja kalapyydyksestä, johon oli uinut kaksi haita. Hän seisoi pyydyksessä, yritti pysyä pystyssä virtaavassa vedessä ja keihästää samalla kaloja. Kalaan piti osua mielellään päähän, josta tulee vähiten verta, jotta hait eivät riehaantuisi. Samalla piti varoa, ettei keihästä haita, eikä saa omaan nahkaansa naarmuja. Tehtävä suoritettiin onnistuneesti!
Vaikka Gastonin kunto paranee päivä päivältä, hän on edelleen jalkapuoli, ja jalka on pidettävä kuivana ja levossa vielä jonkin aikaa, joten kaikenlaista apua tarvitaan. Pekka on kalastuksen ohessa askaroinut ravintolalle mm. viinipullotelineen. Asioita helpottaa suuresti se, että voi käyttää omia sähkötyökalujaan, koska täällä on eurooppalaisittain 220 V:n jännite.
Valolla on osuus laguunin toisella puolella olevasta helmiviljelmästä. Viljelmä tuottaa paitsi helmiä tietysti myös osterinkuoria, joista voidaan valmistaa polynesialaiseen tapaan koriste-esineitä ja koruja. Pekka on nyt useamman päivän ajan harjoitellut helmiosterin kuoren hiontaa. Toistaiseksi ei ole vielä yhtään korua valmiina, mutta tämä on vain ajan kysymys. Gerhard viettää 50-vuotissyntymäpäiviään täällä ensi maanantaina, ja toivomme, että lahjakoru ehtii valmistua siihen mennessä.
Elämä saarella pyörii pitkälti ruoan ja syömisen ympärillä, ovathan ystävämme ravintoloitsijoita. Heti aamupäivästä ruokatarvikkeita aletaan kerätä, pyydystää ja kalastaa, polttopuita pilkotaan grilliä varten, kaloja perataan, kookospähkinöitä raastetaan, jne. Töihin osallistuvat kaikki, myös talon koirat. Baloo avustaa isäntäänsä mm. kanojen pyydystämisessä. Jos ruokalistalla lukee currykanaa, Baloolle osoitetaan vapaana saarella kuljeksivista kanoista yksi, jonka se ajaa aivan Gastonin ulottuville. Käden ojennus riittää, ja illallinen on siinä.
Kookosta käytetään ymmärrettävistä syistä ruoanvalmistuksessa paljon. Valkoinen osa jyrsitään sähkökoneella, ja siitä puristetaan kermamainen kookosmaito esim. paikalliseen kalaruokaan poisson cru’hun, ja vedellä jatkettu maito käytetään esim. kookosleivän valmistukseen. Kuiviksi puristetut kookoshiutaleet annetaan sioille tai kanoille, ja pähkinänkuoret poltetaan grillissä. Ja ateriat ovat aina valtavia. Tavallinen illallisemme käsittää grillattua hummeria, poisson cru’ta, sashimi-kalaa, grillattua kalaa ja kanaa, kookosleipää, riisiä ja jälkiruoaksi marenkikakkua ja kahvia. Edessämme on ennen pitkää laihdutuskuuri!
Tuuli nousi toissayönä ja puhalsi 35 solmua kaakosta, eikä pohjoisesta kuten oli ennustettu. Nyt tuulee edelleen keskimäärin 30 solmua ja puuskissa yli 35. Odottelemme rauhassa tuulen tyyntymistä ja askartelemme tekniikan ihmeellisyyksien kanssa. Päivät kuluvat retkeillessä, askareita tehden, yhdessä syöden ja seurustellen.
3.9.2006
15º49,030´S 145º06,682´W,
Kauehi
Maanantaina eli elokuun 28. päivänä vietimme Gerhardin 50-vuotispäiviä. Pekka ehti tehdä helmisimpukan kuoresta hänelle kaulakorun, naapurin pojat tekivät kotiloista kaulariipuksen, ja Valo ja Gaston lahjoittivat helmiä. Myös syntymäpäiväkakkua koristi paikalliseen tapaan musta helmi. Söimme, joimme, lauloimme ja tanssimme polynesialaisia tansseja. Kaikilla oli hauskaa ja seuraavana päivänä päänsärky, ja Gerhard tulee varmasti muistamaan syntymäpäivänsä ikuisesti!
Pekka, Gerhard ja Gaston kävivät Apatakilla kauppareissulla Gastonin vaneriveneellä, joka on noin 7 metriä pitkä tuulilasivene, jossa on 150 hv:n Yamaha. Matkaa naapuriatollille on noin 20 mailia, ja aikaa kului 35 minuuttia 1,5 metrin mainingissa. Paukutus oli mahtavaa! Matkalla etsittiin lintuparvia, koska niiden kohdalla on mahimahia. Mennessä kokeiltiin kalastusta useammassakin paikassa ilman tulosta. Paluumatkalla kalastettiin taas ja tällä kertaa onnekkaasti; mahimahilla oli pituutta mukavat 132 cm (oma ennätyksemme on 115 cm). Siitä tehtiin illallispöytään poisson cru’ta, grillattua kalaa ja kookoskalaa.
Apatakissa tehtiin hankinnat kaupassa, joka oli sekoitus ruokatavaroita ja rakennustarpeita, koneita, vaatteita, öljyjä ym. Vihanneksia ja hedelmiä, jotka tuodaan kerran viikossa tai kahdessa huoltolaivalla Papeetesta, on tarjolla valitettavan harvoin.
Seuraavana päivänä lähdimme koko joukko eli Valo, Gaston, Valon veli Dick, Elisabet, Gerhard ja me plus talon koirat Baloo ja Niki, piknikille atollin etelälaidalla sijaitsevalle motulle. Pienellä, kauniilla motulla oli runsaasti kookospalmuja ja paljon lintuja: keiju- ja ruskotiiroja, kaappareita, suulia, jne, joilla oli alkamassa pesimisaika. Saarelta puuttuivat täysin monien motujen haitat eli hyttyset, nono-kärpäset ja rotat, joten kookospähkinät ja linnunpoikaset saavat olla rauhassa.
Sytytimme rannalle nuotion, Valo, Gaston ja Pekka punoivat palmunlehdistä ruokailualustat, ja Dick kaiveli ruuvimeisselillä simpukoita koralleista. Niistä ja edellisen päivän mahimahista valmistettiin maittava rantalounas.
Meidän syödessämme Baloo metsästi ahkerasti rantavedessä ja sai saaliikseen noin metrisen riuttahain. Paikalliset eivät syö haita, mutta hukkaan tämäkään yksilö ei mennyt, vaan päätyi hummerimertaan syötiksi.
Toaulta oli todella vaikea lähteä! Paikka oli viihtyisä, ihmiset mukavia ja tekemistä olisi riittänyt vaikka kuinka paljon. Maman eli Valon äidin generaattoria korjattiin pari päivää, ravintolaan tehtiin vielä kirjahylly, taloon televisiopöytä, auteltiin Valoa kevätsiivouksessa ja keittiöpuolella ja Gastonia remontoinneissa ja kalastuksessa. Kävimme myös Valon johdolla keräämässä noni-hedelmiä, joista hän tekee salaisella reseptillään ihmelääkettä. Gaston väittää sitä polynesialaiseksi viagraksi. Emme kokeilleet!
Tuuliennuste oli vihdoin suotuisa itään matkaaville, ja niinpä irrotimme haikeina köydet ja lähdimme kohti Kauehia. Myös Elisabet ja Gerhard päättivät tulla sinne aikaisemman suunnitelmansa Rangiroan sijasta. Tuuli ei kääntynyt riittävästi, joten otimme pitkän luovin pohjoiseen ja sitten suuntasimme väkisin luovilla Kauehille. Koneella autellen pääsimme vaikeuksitta seuraavan aamun sisäänvirtauksessa atollin aukosta laguuniin ja olimme kylän edustalla aikaisin aamupäivällä. Gerhard ja Elisabet saapuivat muutama tunti meidän jälkeemme.
Seuraavana aamuna Gerhard kertoi saaneensa etelätuulivaroituksen ja päättäneensä lähteä laguunin itäreunalle. Me sen sijaan siirryimme kylän pohjoispuolen suojaisaan, mutta kuumaan lahteen. Teimme ankkuriketjuun kolmen fenderin avulla kannattimet, jotta ketju kulkisi korallien yli, eikä pitäisi meitä kolinallaan öisin hereillä. Ensimmäisen yön jälkeen totesimme, että temppu onnistui.
Seuraavana aamuna Gerhard kertoi saaneensa etelätuulivaroituksen ja päättäneensä lähteä laguunin itäreunalle. Me sen sijaan siirryimme kylän pohjoispuolen suojaisaan, mutta kuumaan lahteen. Teimme ankkuriketjuun kolmen fenderin avulla kannattimet, jotta ketju kulkisi korallien yli, eikä pitäisi meitä kolinallaan öisin hereillä. Ensimmäisen yön jälkeen totesimme, että temppu onnistui.
Gerhard kertoi VHF:llä, että heidän ankkuripaikkansa atollin itäreunalla on kuin paratiisi. Kirkas vesi, ei ankkurointia haittaavia koralleja, ja lähellä pieni asumaton ja kanaton saari, jossa Lattekin voisi juoksennella vapaasti. Päätimme siirtyä sinne muutaman päivän kuluttua. Nyt olimme kuitenkin sopineet käynnistä helmiviljelmällä, ja itävaltalaisetkin saapuivat paratiisistaan helmiostoksille.
Tuuli on tällä hetkellä etelästä ja kevyttä. Vaikka se voimistuisikin, olemme suojassa ja turvallisessa paikassa. Lämpötila ulkona on iltapäivisin noin 40 astetta, mutta onneksi sisällä on hieman viileämpää. Meitä ei lämpötila pahemmin haittaa, mutta Latte-parka on todella kuumissaan, sillä se on kasvattanut paksun talvikarvan!
Kuuntelimme tuttujen veneiden etenemistä SSB:n coconut-netin kautta. Muutama mattimyöhäinen on matkalla Bora-Boralta, mutta suurin osa on jo lähtenyt Suvarovilta, osa Länsi-Samoalle, osa Tongalle. Australialaisvene Interlude on viemässä jollekin veneelle uutta vaihteistoa Suvarovilta Samoalle. Joku toinen vene oli tuonut sen Papeetesta Suvaroville. Edellinen kuljetusketjussa oleva vene saa maksun seuraavalta, kunnes tavara päätyy tarvitsijalle ja lopulliselle maksajalle. Tämä on kansainvälistä yhteistyötä parhaimmillaan!
12.9.2006
15º57,572´S 145º04,931´W
Kauehi
Olimme vajaan viikon Kauehin kylän lahdessa. Tuuli on ollut reipasta, jopa 40 solmua idästä, välillä pohjoisesta. Vietimme iltapäivät pelaamalla petanqueta laguunin rannalla itävaltalaisten ystäviemme kanssa. Paikalle saapui myös ranskalainen vene, Marie ja Gerard. He tulivat Marquesasilta ja aikovat jättää veneensä joko Tahitille tai Raiatealle hurrikaaniajaksi.
Eilen tuulen tyynnyttyä ajoimme jollalla helmiviljelijää tapaamaan. Ranskalaisnaapurimme osuivat sinne samaan aikaan, tosin liikunnallisemmin polkupyörillä. Seurasimme helmisimpukoiden käsittelyä ja nautimme talon tarjoamat kakkukahvit. Pekka sai viljelijältä simpukankuoria, joten nyt hän voi jatkaa uutta harrastustaan eli simpukkakorujen hiontaa. Gerard, joka on eläkkeellä oleva hammaslääkäri, kertoi luvanneensa hoitaa viljelijän, tämän tyttären ja vävypojan hampaat kuntoon. Aikoinaan Polynesiassa käytettiin maksuvälineenä simpukankuoria, tässä tapauksessa käytetään kuulemma mustia helmiä!
Ranskalaiset ovat liikkeellä pelkin digitaalikartoin ja heillä on mukanaan vain yksi tietokone. Ihmiset ottavat melkoisia riskejä. Heidän vuorovesitaulukkonsa ovat ranskalaista alkuperää, Mururoalle, ja siksi he tullessaan osuivat laguunin sisääntuloon täsmälleen väärään aikaan. Kopioimme heille omat taulukkomme ja annoimme niiden käyttöohjeet.
Elisabet ja Gerhard joutuivat palaamaan Tahitille jo pari päivää sitten, ja tuulen hiipuessa mekin päätimme vaihtaa ankkuripaikkaa. Kävimme vielä Kauehin kaupassa ruokaostoksilla, minkä jälkeen siirryimme laguunin itäreunalle itävaltalaisten suosittelemaan paikkaan. Ankkuroimme pienen motun viereen, jossa olemme suojassa pohjois-, itä- ja etelätuulilla. Motu on kooltaan noin 100 x 150 metriä, ja siellä on pari kymmentä kookospalmua, valtavasti erakkorapuja eikä yhtään kanaa!
Tehtyämme saarikierroksen avasimme vihreän kookospähkinän juotavaksi ja ruskean pähkinän, josta teimme Lattelle juomakupin. Erakkoravut haistoivat kookoksen makean tuoksun monen metrin päähän ja lähtivät joukoittain vaeltamaan kohti pähkinöitä. Niitä kerääntyi kymmenittäin kookospähkinöiden reunoille, ja lopulta pähkinöissä oli rapuja monessa kerroksessa: rapucocktail a la motu. Katsellessamme tätä joukkokokousta, ihmettelimme, mistä kummasta ne ovat saaneet nimen erakkorapu.
Latte juoksi motulla itsensä uuvuksiin. Ilmeisesti saadakseen hiukan helpotusta talviturkkinsa aiheuttamaan kuumuuteen, se kävi myös useaan otteeseen uimassa riutan matalassa vedessä. Latten pulahdettua veteen näimme, kuinka riuttahai ampaisi sitä kohti, mutta teki nopean väistöliikkeen huomattuaan, ettei se ollutkaan saaliskala.
Käväisimme myös viereisellä motulla, mutta se oli tiirojen valtakuntaa. Rantahietikossa oli kymmenittäin munia vajaan metrin etäisyydellä toisistaan. Poistuimme paikalta kiireen vilkkaa.
Olemme nyt laskeneet valmiiksi atollin aukon virtaukset ja tyynet hetket, jotta olemme valmiina lähtöön milloin tahansa. Kartalla on reitti valmiina, joten ei kun menoksi, jos keli niin vaatii. Sääfaksien mukaan tuulen pitäisi kuitenkin pysyä idässä muutaman päivän ja jopa heikentyä. Sääkartat ovat kuitenkin kiusallisen suurpiirteisiä, joten vain suurimmat rintamat tulevat näkyviin. Toivottavasti voimme viipyä täällä ainakin huomiseen, sillä aikomuksemme on pystyttää telttasauna motun rannalle.
19.9.2006
16º04,112´S 145º37,066´W
Fakarava
Tuuli pysyi heikkona, ja me saatoimme pystyttää telttasaunamme. Ohuesta, ruostuvasta pellistä tehty kiuas oli päässyt pahasti ruostumaan, mutta saimme sen kuitenkin toimimaan. Kivinä käytimme korallinpaloja ja kynnysmattona ja laudeliinoina, tosin ilman lauteita, kookospalmun lehdistä punomiamme mattoja, minkä taidon opimme Toaulla. Ajopuilla, kuivilla palmunlehvillä ja kookospähkinän kuorilla saimme kerrassaan maittavat löylyt ja monta kertaa. Kävimme välillä vilvoittelemassa laguunissa ja sitten takaisin löylyihin. Lämpötila saunan ulkopuolellakin oli noin 40 astetta, joten mitähän paikalliset olisivat ajatelleet, jos olisivat nähneet meidät!?
Olemme jo tehneet alustavat piirustukset uutta kiuasta varten, joka tällä kertaa valmistetaan ruostumattomasta teräksestä. Syntyi myös idea tehdä uusi kiuas niin, että sitä voi käyttää samalla savustus- ja kylmäsavustuspöntön lämmönlähteenä. Tämä voisi olla käytännöllistä erityisesti Alaskaa ajatellen.
Seuraavana päivänä otimme ruokatarvikkeet ja kaasugrillin rannalle ja nautimme ns. pitkän lounaan eli vietimme päivän syöden ja oleskellen. Pekka pudotti alkajaisiksi palmusta muutaman kookospähkinän, valutti niistä nesteet laseihin ja tarjosi aperitiiviksi rommipunssit. Lounaan jälkeen teimme pienen kävelylenkin ja menimme ulkoriutalle nauttimaan mainingin pauhusta.
Vietimme motulla kaikkiaan viisi päivää, ja kun tuuli lopulta nousi turhan reippaaksi, 27 solmuun koillisesta, lähdimme illan vuoroveden vaihtumisen aikaan kohti Fakaravaa. Tahanea jäi tällä erää käymättä, koska tuuli olisi osunut ankkuripaikalle. Tulimme Fakaravan pohjoiselle aukolle ja reippaasta tuulesta johtuen jouduimme odottamaan sopivaa vuorovettä muutaman tunnin. Samalla vuorovedellä tuli aukosta sisään myös Sun Sailin katamaraani. Menimme ankkuriin edellisellä käynnillä hyväksi katsomaamme paikkaan ravintolan eteen. Koska kaikkialla on korallia, laitoimme taas fenderit ketjunkannattimiksi ja lisäksi sidoimme ankkuriin nostoköyden poijuineen. Koralliin osuvan ankkuriketjun kolinaa ei kuulunut yöllä lainkaan eli menetelmä toimii täälläkin!
Kävimme Rotoavan kyläkaupassa, joka oli saanut edellisenä päivänä täydennystä Tahitilta, ja saatoimme näin pitkästä aikaa ostaa hedelmiä. Kävimme samalla katsomassa laituriin siirtynyttä katamaraania ja sen seuraksi tullutta toista Sun Sailin venettä. Miehistössä oli aikaisemmin Toaulla tapaamamme ranskalaisnainen. Hän kertoi, että he odottavat yhdeksän hengen ryhmää, joka on jo monena peräkkäisenä vuonna käynyt täällä tarkkailemassa lintuja. Hän puhui vihreästä linnusta, ja jäimme miettimään, mikähän se mahtaisi olla.
Palattuamme veneelle, viereemme pysähtyi paikallinen pikavene, josta huhuili Valon sisarenpoika John. Hän oli tuonut ciguatera-vapaalta Toaulta kalaa Rotoavan ravintolaan. John oli Pekan parina heidän voittaessaan Toaun petanque-mestaruuden (voittosumma oli 1600 ranskan polynesian frangia). Tuttuja näyttää olevan joka paikassa!
Seuraavana päivänä kävimme viereisessä ravintolassa lounaalla. Tuntui taivaalliselta syödä pitkästä aikaa lehtisalaattia ja tomaattia, eikä hintakaan ollut hirvittävä.
Olemme ottaneet sääfakseja päivittäin. Pohjoisella puoliskolla riehuu nyt kolme hurrikaania; yksi Meksikossa ja kaksi Marshall Saarten ja Marianasin suunnalla. Alaskaa kohti kulkee jonona matalapaineita ja myrskyjä. Päiväntasaajan tietämissä sen sijaan on hyvin tasaista. Etelässä, Tahitin eteläpuolella, on useita pieniä rintamia, mutta ne näyttävät menevän etelästä ohi. Täällä näyttäisi olevan 15-25 solmua idästä jatkuvasti. Pidämme tilannetta silmällä, vaikka Hawaiin faksit ovatkin varsin huonolaatuisia täällä Fakaravalla, koska lähetys tulee kylän katveesta. Saattaa olla, että menemme laguunin sisällä kulkevaa väylää pitkin Fakaravan eteläiseen kylään noin 27 mailin päähän, jos keli pysyy näin tasaisena. Tuulta ei ole tällä hetkellä lainkaan, aurinko porottaa ja mittari näyttää 37 astetta.
Tapamme mukaan olemme tehneet myös pientä remonttia. Generaattorin lämpömittarin viisari oli irronnut. Suurennuslasilla, pinseteillä ja suurella kärsivällisyydellä se on taas paikallaan ja jopa näyttää oikein. Vesikoneeseen on asennettu tuuletuspuhallin, koska kone on penkin alla ja luonnollinen tuuletus ei oikein riitä huolehtimaan jäähdytyksestä. Hyvä systeemi näyttää olevan käyttää tietokoneen puhaltimia. Ne ovat halpoja, hiljaisia ja vähäruokaisia, niitä saa lähes kaikkialta ja kiinnityskin on vakio. Ehkä niitä voisi käyttää jopa hyttituulettimina?
Pekka on käynyt jatkuvaa taistelu tietokoneensa kanssa. Muutama viikko sitten siitä katosi DVD/CD-asema, eikä kone löydä sitä mistään. Ajuri pitäisi varmasti ladata uudestaan CD:ltä, mutta kun CD-asema ei toimi. Asema löytyi, kun latasimme tietoja Gerhardin erilliseltä kovalevyltä. Kone varmaankin etsi uusia laitteita ja löysi DVD:n samalla, mutta se häipyi taas muutaman päivän kuluttua. Asema löytyi uudelleen kun käytimme muistitikkua, mutta kun yritimme katsoa elokuvaa, se katosi taas. Apple alkaa kiinnostaa yhä enemmän!
21.9.2006
17º35,44´S 149º36,881´W
Fakarava
Merkillistä, miten päätöksemme viettää talvi Euroopassa on vaikuttanut lamaannuttavasti. Aikaa olisi vaikka millä mitalla, mutta tällä hetkellä aika tuntuu kuluvan odotellessa. Toivotaan, että lamaannuksen syynä on pelkästään Fakarava, jolla Toaun ja Kauehin jälkeen ei ole meille paljon annettavaa.
Riitta on potenut vatsavaivoja, joiden syyksi hän epäilee joko hedelmistä saamansa liiallisen annoksen ravintokuituja tai ravintolassa syömänsä salaatin. Pekka on jatkanut osterinkuorien hiomista, ja Latte on auttanut kykyjensä mukaan. Kun kaikki kuorien hiontatyöt oli tehty, generaattorin vesipumpun laakeri jumiutui ja pumppu pysähtyi. Generaattori sen sijaan ei. Remmi vinkui hetken, ja nyt olemme pääkoneen sähköntuoton varassa. Varaosakirjan mukaan generaattoriin saa vain koko pumpun, ei varaosia. Kun olemme Papeetessa, pitää ottaa pumppu mukaan ja kysyä, voisiko sen korjata. Westerbekellä on www-sivujen mukaan edustajakin Papeetessa, mutta puhelin on ilmeisesti poistettu käytöstä, koska emme ainakaan viimeksi Papeetessa ollessamme saaneet siihen yhteyttä. Generaattorissa on nyt 3380 tuntia, ja kone itsessään vaikuttaa hyvältä. Nykyisten pikkugeneraattoreiden elinikä on kuulemma korkeintaan 2000 tuntia, mutta meidän laitteellamme taitaa olla vielä runsaasti tunteja jäljellä.
Sääfaksien mukaan Papeeten eteläpuolella, varsin lähellä, on matalapaine. Se saattaa kääntää tuulen päiväksi pohjoiseen, mutta on jo ylihuomenna ohi. Olemme lähdössä huomenaamuna Papeeteen. Aika ei nyt riitä muille motuille, koska Tahitilla on niin paljon asioita hoidettavana. Sinne on matkaa 270 mailia eli kaksi vuorokautta. Aukolla on alavesi aamulla noin klo 10. Siispä pyrimme olemaan siellä klo 9 aikoihin, jotta saisimme ulosvirtauksesta mahdollisen hyödyn.
Olemme valmistautuneet lähtöön käymällä ostoksilla. Fakarava on yksi niistä harvoista atolleista, joilla ranskalaiseen tapaan tuoretta patonkia saa aamuisin leipomosta: kaksi patonkia ja kaksi croissantia yhteensä 4,40 USD. Leipä on siis suhteellisen halpaa, kuten jo Makemolla totesimme. Täällä hyväksytään myös dollari, taitaa kelvata jopa luottokorttikin. Kaupassa on purkitettua perusruokaa, pieni valikoima pakastelihaa, viiniä ja muita juotavia. Hedelmiä ei enää ollut, ei myöskään perunoita eikä kananmunia, joten lettuja saamme vasta Tahitilla. Tahitilta tuotua purkitettua kookosmaitoa sen sijaan on kahtakin lajia, vaikka koko saari on täynnä kookospalmuja!
Palatessamme veneelle poimimme kookospähkinän maasta. Pekka halkaisi sen ja jyrsi uimatasolla valkoisen osan hiutaleiksi, josta hän puristi oivan annoksen tuoretta kookosmaitoa, jota riitti sekä piña coladaan että kanakastikkeeseen. Minkähän takia paikalliset eivät tee samoin? Olisiko syynä polynesialaisten elämänasenne, johon näyttää kuuluvan vahvasti ns. rentoilu, jota Suomessa myös laiskuudeksi kutsutaan.
Valmistelut on nyt tehty: jolla on taaveteissa sidottuna, perämoottori on kiinni kaiteessa ja tankki sidottuna kaasukotelon kannen päällä. Ankkuriketjumme on kellukkeiden ansiosta aivan suorana, eikä se ole kolissut koralleihin. Toivomme saavamme sen ylös ongelmitta, saapa nähdä. Otamme illalla sääfaksin vielä varmistukseksi, rintamien liikkeistä kun ei koskaan tiedä.
25.9.2006
Tahiti
Lähdimme täsmälleen aikataulun mukaisesti ja olimme aukolla ½ tuntia Tahanean yläveden jälkeen. Nyt ajoituksemme osui aivan nappiin ja pääsimme slackilla läpi. Alkumatkalla oli idänsuuntaista tuulta noin 20 solmua niin, että jouduimme menemään Niaun pohjoispuolitse. Sieltä käänsimme kohti Tahitia, ja tässä vaiheessa tuuli loppui täysin. Meri oli aivan tyyni, jäljellä oli ainoastaan pitkä, rauhallinen maininki. Niin ajoimme yön, seuraavan päivän ja sitä seuraavan yön rasvatyvenessä koneella kohti Tahitia. Yöllistä taivasta koristi kapea kuunsirppi, mahtava linnunrata, ja silloin tällöin taivaalla leimahtava tähdenlento.
Tahitin ollessa jo näkyvissä nousi idän, lähes kaakon, suuntainen tuuli noin 12 solmuun, mikä mahdollisti jälleen jonkinasteisen purjehtimisen. Tulimme meille jo tuttua reittiä lentokentän ympäri Marina Tainan ankkuripaikalle mukavasti lounasaikaan. Hämmästyttävän paljon veneitä on edelleen ankkurissa. Mikäli aikoo hurrikaaniaikaa pakoon Uuteen Seelantiin, pitää lähteä parin viikon sisään. Moni varmaan ottaa riskin ja jää tänne. Kuulimme, että ystävämme Elvilät ovat myös päättäneet jättää veneensä Raiatealle. Sinne näyttää kerääntyvän aika joukko tuttuja veneitä.
Olemme ankkurissa lähes samassa paikassa kuin aikaisemmin. Juuri nyt on aivan tyyntä, ja sunnuntai-illan paikallisliikennekin on lähes loppu. Täällä voi helposti vierähtää viikko, ehkä kaksikin, pakollisia asioita hoidellessa. Sitten alkaakin olla aika lähteä Raiatean suuntaan. Matkan varrella on muutama mukava ankkuripaikka; Moorea, jolla kävimme Laamasten kanssa, houkuttelee pysähtymään, ja Huahinea on moni kehunut, joten sielläkin täytyy ehtiä käymään. Raiatealla olisi kuitenkin hyvä olla ajoissa, jotta saamme purjeet kuivina sisälle ennen sateiden alkamista, ja veneen muutenkin kuntoon jopa mahdollista hurrikaania ajatellen. Spekulaatioiden mukaan tänä tai ensi vuonna on El Niño, ja hurrikaani tulee sen mukana. Jos näin käy, saattaa tuuli nousta yli 100 solmuun, vaikka hurrikaani ei osuisikaan kohdalle. On siis hyvä varautua pahimpaan!
Lähitulevaisuuden ongelmat, kuten esim. lennot Suomeen jouluksi, ovat onneksi helposti ratkaistavissa, koska meillä on käytettävissä lähiravintolan langaton internet-yhteys, joka toimii. Sen sijaan Pekka jatkaa taisteluaan tietokoneensa kanssa. Ainoastaan Windowsin oikolukuohjelma on hänen mieleisensä; se ei tunnista sanaa windows. Eläköön Microsoft! Apple-aika lähestyy huimaa vauhtia.
Tahitilta Raiatealle
5.10.2006
17º28,885´S 149º48,88´W
Moorea
Pääsimme vihdoin lähtemään Papeetesta. Oleskelulupapaperit eivät olleet vieläkään valmiit, mutta virkailija lupasi lähettää ne perässämme Raiatealle. Yritimme selvittää itsemme ulos jo maanantaina, mutta meillä oli vaikeuksia löytää viranomaiset, jotka olivat muuttaneet Tuamotulla ollessamme uuteen paikkaan. Naapurissa sijaitseva turisti-info ei tiennyt toimiston muutosta mitään, eikä vanhan toimiston ovessa tai ikkunassa ollut mitään tiedotusta asiasta. Löydettyämme vihdoin toimiston, meitä kehotettiin tulemaan uudestaan seuraavana päivänä eli tiistaina. Tiistaina meille kerrottiin, että vaikka maahantulovirasto on tänään auki, tulliviranomaiset ovat paikalla ainoastaan maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin aamupäivällä. Mitäpä tuosta, jatketaan hymyillen.
Tutustuimme Papeetessa ruotsalaisen Hilda-veneen purjehtijoihin Lisbethiin ja Lasseen Göteborgista. He olivat viettäneet edellisen kauden Alaskassa ja kertoivat upeista kokemuksistaan. Saimme heiltä myös hyviä vinkkejä ankkuripaikoista, joista voimme seurata läheltä karhujen elämää. Veneen talvitelakointi Alaskassa näyttää nyt yhä todennäköisemmältä. Näin voisimme viettää toisenkin kauden siellä ja jatkaa seuraavana syksynä etelään. Kaikki tähän mennessä tapaamamme Alaskan-kävijät ovat harmitelleet sitä, etteivät voineet jäädä sinne pitemmäksi aikaa. Toaulla tapaamamme ranskalaiset charter-veneilijät viettivät Alaskassa kaikkiaan viisi kautta, ja he sanoivat olevansa siellä vieläkin, jos vain asiakkaita olisi riittänyt. Nyt on kuulemma muotia mennä Cape Hornille ja Patagoniaan, jonne hekin suuntaavat syksyllä suomalaisen perheen kanssa.
Tankkasimme Papeetessa 300 litraa dieseliä ja vesitankin täyteen ja lähdimme torstaina Moorealle. Olemme nyt Cook Bayn riutan suojassa ankkurissa noin neljän metrin syvyisessä kristallinkirkkaassa vedessä. Moorean hienot vedenalaiset maisemat houkuttelivat meidät myös pitkästä aikaa snorklaamaan. Paikalla on ainoastaan kaksi muuta venettä, italialainen ja paikallinen. Suurempaa ruuhkaa ei siis ole.
Jatkamme Moorealta muutaman päivän päästä Huahinelle ja sieltä Raiatealle ja edelleen Tahaalle. Sieltä on matkaa enää 20 mailia Bora Boralle, joten käymme todennäköisesti myös siellä ennen veneen hurrikaanivarastointia.
14.10.2006
16º48,619´S 150º59,68´W
Huahine
Meressä ajelehti niin paljon merikasvin kukintoja, että ne tukkivat pääkoneen merivesisuodattimen ja myös pohjaventtiilistä tulevan haaroituksen. Pekka sukelsi tarkistamaan pohjaventtiilin varmuuden vuoksi, mutta venttiili itsessään oli puhdas. Letkujen avaamisen ja puhdistuksen jälkeen vesi kulki taas vapaasti.
Generaattori ei ole edelleenkään käyttökunnossa puuttuvan vesipumpun takia. Kävimme maissa etsimässä auki olevaa internet-kahvilaa. Olimme lähettäneet varaosakyselyjä USA:han ja olisimme mieluusti tarkistaneet vastaukset, mutta ravintola, jossa olimme aiemmin käyttäneet nettiä, oli kiinni, samoin tietokonekauppa kylällä. Sesonki alkaa siis olla ohi. Lähetimme uudet viestit ja pyysimme näin ollen vastaukset web-mailiin.
Päätimme siirtyä vielä pariksi päiväksi Opunohu Bayhin muutaman mailin päähän. Heti riutan ulkopuolella näimme pari valasta; valtavia ilmapuhalluksia ja usean metrin levyisiä pyrstöjä. Mahtava näky! Ankkuripaikalla riutan suojassa oli kaikkiaan yhdeksän venettä, osa tuttuja matkan varrelta. Kävimme taas snorklaten ihastelemassa upeaa koralliriuttaa ja sen asukkaita. Riitta näki myös ison riuttahain.
Kävimme viereisessä hotelli Sheratonissa kysymässä, saisimmeko käyttää heidän internet-yhteyttään. Jostakin syystä se ei nyt käynyt päinsä, vaikka useat veneilijät olivat kertoneet käyttäneensä sitä. Nettiyhteys oli kuulemma varattu vain heidän asiakkailleen. Kaikki koneet olivat kuitenkin vapaana. Taisi respan tytöllä olla huono päivä.
Oli siis aika siirtyä seuraavalle saarelle eli Huahinelle. Tulimme tyynessä koneella koko matkan, 85 mailia, ja saavuimme puoliltapäivin pääkylän viereiseen syvään lahteen. Näimme taas matkalla paljon delfiinejä, useita valaita, ja heti ankkurilahteen saavuttuamme ui viereemme iso mantarausku kuin toivottamaan meidät tervetulleiksi.
Laskettuamme ankkurin tarkastimme sähköpostimme. Olimme saaneet kahdelta generaattorin varaosakauppiaalta vastaukset, mutta kummallakaan ei ollut pumppua varastossa. Toimitusaika olisi yli kaksi viikkoa, jolloin olisimme jo lähteneet. On siis tultava toimeen loppuaika ilman generaattoria.
Suojainen ankkuripaikkamme oli niin tuuleton, että kärpäsiä oli haitaksi asti. Siirryimme yhden yön jälkeen riutan suojassa aivan saaren itäpäähän pieneen lahteen. Paikka on miellyttävä, tuuli puhaltaa yli riutan niin, ettei kärpäsistä ole kiusaa, mutta riutta suojaa aallokolta. Paikassa on hiekkapohja, siis hyvä pito, ja vettä on alla vain 12 metriä. Rannassa on pari hotellia ja muutama ravintola ja pitkä hiekkaranta. Kävimme snorklaamassa rannan puolen koralleja, jotka olivat kauniita ja kalaisia. Raiatean venevuokraamojen veneitä käy tässä lahdessa paljon, onhan purjehdus Raiatealta sopivasti 3-4 tuntia ja ankkuripaikka on mukava. Syömässä voi käydä ravintolassa, joten ei tarvitse tuhlata lyhyttä lomaa ruoan valmistukseen ja tiskaukseen, ja vieressä olevalla riutalla riittää snorklattavaa.
Seuraavana yönä nousi reipas itätuuli, runsaat 25 solmua, mutta koska riutta tappaa aallokon, ei tässä ole hätää. Taidamme jäädä tänne viettämään 35-vuotis hääpäiväämme. Kuohuviini on ollut jo kauan jääkaapissa. Viereisessä lahdessa olisi ehkä suojaisempaa, mutta täällä voi käydä juhlalounaalla maissa. Onneksi meillä ei ole mikään kiire. Mälkiän Jussi ja Rautiaisen Elina tulevat Raiatealle vasta 21. päivä, ja tarvitsemme vain muutaman päivän saadaksemme veneen nostokuntoon.
17.10.2006
16º44,342´S 151º29,444´W
Raiatea
Kyllästyimme lopulta Huahinen repivään tuuleen, viidestä solmusta 30 solmuun sekunnissa, ja päätimme tulla Raiatealle katsastamaan telakointiin liittyvät mahdolliset ongelmat. Tulo oli täysmyötäistä 5-15 solmua, tuuli vaihtoi aika ajoin suuntaa 30 astetta molemmin puolin, maininki oli kahdesta suunnasta, samoin aallokko. Kun lisäksi tuli virta viidennestä suunnasta, oli meno melkoista heittelehtimistä. Saavuttuamme laguuniin totesimme, että karttamme olivat vanhentuneet: lentokentän linjaan oli lisätty molempiin päihin keltaisia poijuja ja kauas riutan reunalle tauluja, joiden teksti näkyy vain aivan läheltä. Pienen pähkäilyn jälkeen löysimme kuitenkin oikean reitin.
Raiatea Carenagen edessä on paljon veneitä, suurin osa poijuissa. Olemme nyt ankkurissa, ja sama repivä tuuli näyttää jatkuvan täälläkin. Menimme maihin tarkastamaan telakointitilanteen. Varaustamme oltiin siirtämässä päivää myöhäisemmäksi, koska 1.11. on Kaikkien Pyhimysten Päivä. Onneksi tulimme ajoissa ja saimme siirrettyä veneen noston päivää aikaisemmaksi, koska muutoin emme todennäköisesti olisi ehtineet laittaa venettä kuntoon ennen lähtöämme Eurooppaan.
Lattella on myös alkanut lentomatkustamisen kuivaharjoittelujakso eli kokosimme sen matkustuslaatikon veneen kannelle ja olemme yrittäneet houkutella Lattea laatikon sisälle. Tulokset eivät toistaiseksi ole olleet mainittavia.
26.10.2006
16º40,950´S 151º29,197´W
Tahaa
Jäimme Raiatean ankkuripaikalle odottelemaan Elinan ja Jussin saapumista ja teimme tarvittavat ruokahankinnat. Kaupassa käynti oli varsin yksinkertaista; jollalla läheisen marinan laituriin ja kävellen pari sataa metriä pikkukauppaan. Viivyimme vieraiden ensimmäisen yön Raiatean ankkuripaikalla ja moottoroimme seuraavana aamuna tyynessä läheiselle Bora Boralle.
Bora Boralla menimme saaren kuuluisimman ravintolan Bloody Maryn poijuun. Tuuli oli täälläkin repivää ja satoi kuten aina, kun meillä on vieraita kotimaasta. Vanhat tuttavamme liverpoolilaiset Elisabeth ja Graham Ellida-veneellään olivat viereisessä poijussa. He olivat lähdössä Niuatoputapun kautta Uuteen Seelantiin. Kuulimme heiltä, että ensimmäinen taifuuni on jo syntynyt Fidzin lounaispuolelle, ja puuskaiset tuulet ja sade ovat todennäköisesti sen aiheuttamia. Otimme englantilaiset mukaamme ja menimme snorklaamaan normaaliolosuhteissa hyvään paikkaan, mutta kovasta tuulesta johtuen vesi oli sameaa ja virtaus todella kova.
Lunastimme ilmaisen poijupaikan käymällä Jussin tarjoamalla illallisella Bloody Maryssa. Seuraavana päivänä vuokrasimme auton ja ajelimme saaren ympäri. Bora Boraa väitetään yhdeksi maailman kauneimmista saarista, mutta samaa sanotaan mm. Mooreasta. Ja kuten kaikki tiedämme, kauneushan on katsojan silmissä.
Poijupaikalta siirryimme viereisen pikkusaaren taakse ankkuriin. Kävimme snorklaamassa läheisellä riutalla, mutta kovan tuulen vuoksi aallokko oli varsin reipasta ja teki jälleen puuhasta vaivalloista. Päätimmekin lähteä Tahaalle, tavan mukaan vastatuulessa ja vastavirrassa.
Moottorin merivesijärjestelmään tuli tukos juuri riutan aukolla, mutta pääsimme vaikeuksitta läpi tyhjäkäynnillä ja purjein. Tukos laukesi onneksi itsestään, mutta Tahaalla löysimme merivesisuodattimesta pienen kalan. Kala oli tukkinut putken, mutta tuli itsestään suodattimeen saakka. Olimme kerran aikaisemmin löytäneet mustekalan wc:n pumpun merivesiventtiilistä.
Aallokko oli varsin korkeaa, ja meno sen mukaista. Moottoripurjehtien pääsimme siedettävästi Tahaalle ja löysimme mukavan oloisen ankkuripaikan riutan puoleisen saaren rannasta. Yö oli täysin tyyni ja uni maittoi. Kävimme aamulla kävelemässä motun ympäri mukavassa säässä, mutta reipas sade alkoi juuri kun saavuimme takaisin veneelle. Siispä ankkuri ylös ja seuraavaan paikkaan, lähemmäs Raiateaa poijuun.
Soitimme maahantulovirastoon kysyäksemme oleskelulupapapereittemme saapumisajankohtaa, ja meille kerrottiin, ettei niitä voidakaan toimittaa Raiatealle. Myös valokuvia tarvitaan kuulemma yhdet lisää. Toimistossa käydessämme olimme tarjonneet kuvia, mutta silloin ne eivät kelvanneet. Lisäksi meidän pitää ostaa 9000 frangin leimamerkit ja toimittaa ne heille. Kaikki asiat saadaan onneksi hoidettua Elinan ja Jussin ystävällisellä avustuksella.
Kaikenlaisia teknisiä ongelmia tulee eteen jatkuvasti. Perämoottori ryppyilee, kaiketi kaasuttimessa on roskia. Ankkuripelin sulake oli löystynyt ja lämpeni niin, että kaapelit lähes sulivat. Remonttilista kasvaa kasvamistaan. Venettä on viime aikoina vain käytetty, ei huollettu, joten kevätkunnostus tulee olemaan mittava.
Saimme genoan alas eilen tyynessä ja kuivana. Ajoitus osui aivan nappiin, kun katselee tämän päivän sadetta. Jussi ja Pekka tunkivat yhteisvoimin purjeet toiseen takahyttiin, ja näin hankalin vaihe veneen riisumisessa on nyt hoidettu!
Veneen nosto Raiatealla sujui lopulta varsin hyvin, kunhan ensin päästiin alkuun. Tulimme telakan edustalle klo 7.30, kuten oli sovittu. Edellinen vene oli vielä nostolaiturissa, mutta lähti hetken kuluttua, ja me ajoimme takaperin nostopaikalle. Meitä ei kuitenkaan voitu vielä nostaa, koska paikalla, johon veneemme menee, oli toinen vene, ja se ja pari muuta piti ensin laskea veteen. Sovittiin, että palaamme klo 13. Menimme siis takaisin ankkuriin. Tuuli nousi aamupäivän kuluessa ja vuorovesivirtakin oli melkoinen palatessamme paikalle klo 13, kuten oli sovittu. Telakan miehet alkoivat kuitenkin hätistellä meitä taas pois nostolaiturista, koska venettämme ei kuulemma ehdittäisi nostaa enää samana päivänä. Seuraava päivä oli pyhä, joten näin ollen veneemme nostettaisiin vasta pari päivää varaamiemme lentojen jälkeen. Tässä vaiheessa Riitalta paloi pinna, ja hän kertoi suorin sanoin, mitä mieltä hän oli telakan toiminnasta. Tilanteen rauhoituttua miehet päättivätkin nostaa veneemme saman tien. Tästä eteenpäin kaikki sujui jouhevasti: nosturinkuljettaja laittoi lasit silmilleen, sukelsi altaaseen ja pisti nostoliinat paikoilleen, sitten vene ylös ja omalle paikalleen pukkien varaan.
Pääsimme näin laittamaan paikat kuntoon hyvissä ajoin. Aurinkokin paistoi ja saimme kaiken kuivana kannen alle. Annoimme pakasteemme ja tuoreruokamme Lisbethille ja Lasselle, jotka jäivät Polynesiaan purjehtimaan vielä pariksi viikoksi. Meidän järjestellessämme tavaroita paikoilleen, Lisbeth ja Lasse osallistuivat talkoisiin pesemällä pyykkimme viereisen telakan koneessa, koska Carenagen puolella ei moista ylellisyyttä ole.
Lähdimme torstaina 2.11. Raiatealta kohti Eurooppaa. Henkilökunnan lakon vuoksi jouduimme luopumaan laivamatkasta ja lensimme Papeeteen. Koko yön odotus Faaan lentokentällä ei juuri houkutellut, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, koska emme halunneet jättää Lattea yksin lentokentälle. Ainoa, joka nukkui yönsä hyvin, oli tietysti Latte.
Elina ja Jussi tulivat samalla lennolla Papeetesta Los Angelesiin ja toivat mukanaan oleskelulupamme, joita kukaan ei loppujen lopuksi kysynyt missään. Tyypillistä!
Olimme vihdoin lauantaina Pariisissa, jossa Latte piti ”tullata” sisälle Eurooppaan. Kukaan ei ollut kuitenkaan kiinnostunut koiran papereista. Kun tarjosimme virkailijalle puolisen kiloa espanjan- ja ranskankielisiä dokumentteja, hän antoi ne saman tien takaisin ja sanoi OK.
Pariisista lensimme Lissaboniin, jonne laskeuduimme lähempänä puolta yötä. Täältä jatkoimme vuokra-autolla kohti kotia, jonne saavuimme sunnuntaina aamuyöllä väsyneinä, mutta onnellisina.
Maaelämään totuttelu vei oman aikansa. Ensimmäisellä viikolla tuli jopa jokusen kerran herättyä tarkastamaan, pitääkö ankkuri.
Talven aikana hankimme veneeseen varaosia ja perehdyimme Alaskan ja Brittiläisen Kolumbian tietoihin. Kartat USA:han saamme netistä ilmaiseksi, pitää vain olla ohjelma, joka lukee niitä. Hankimme tietokoneeseen ulkopuolisen dvd-aseman, samoin ulkopuolisen emolevyn, johon tallennetaan kaikki tärkeät tiedot ja ohjelmat. Olosuhteet veneessä kun ovat niin kosteat, ettei laitteiden toimintaan oikein voi luottaa. Yritimme myös löytää tietokoneeseen täysin vedenpitävän lisänäytön ja löysimmekin, mutta emme ostaneet: hinta noin 5000 euroa!
Laivakoiramme Latten merelliset seikkailut päättyivät ainakin toistaiseksi tähän. Se palasi Espanjan Andalusiaan viettämään hyvin ansaitsemiaan maakoiran päiviä.
Tahitilta Havaijille
5.4. 2007
Paluu Raiatealle
Pekka saapui Raiatealle kolmisen viikkoa ennen Riittaa laittaakseen veneen taas purjehduskuntoon.
Vene näyttää ainakin ulkoisesti selvinneen telakoinnista hyvin, tosin kaikesta näkee, että täällä on satanut paljon, ja sataa edelleen. Köydet ja avotila ovat homeessa, mutta veneen sisäpuoli on onneksi pysynyt kuivana. Pahiten on kärsinyt avotilan pöytä, joka kasvaa kirjaimellisesti sieniä. Avotilan tyhjennysputkiin tekemämme rei’itetyt korotusputket ovat sen sijaan toimineet hienosti. Latten karvat olivat tukkineet alimmaiset reiät, mutta vettä oli vain pari senttiä toisessa takakulmassa.
Kaasupullo- ja ankkuriboksit on nyt puhdistettu ja maalattu. Näillä keinoin kaikkea ruostetta ei saa pois, ja ne pitää hiekkapuhaltaa lähivuosina. Toinen isoista kaasupulloista oli tyhjentynyt, oletettavasti se oli ruostunut puhki. Yritämme saada toisen ison kaasupullon täytettyä täällä. Sen lisäksi meillä on vielä kaksi kahden kilon camping gas -pulloa, jotka ovat täynnä. Selviämme pelkästään niillä Tahitille saakka, jos on pakko. USA:n pulloja emme mielellään hanki, koska niissä on ylitäytönestin, joka käytännössä estää niiden täyttämisen primitiivisissä oloissa.
Satelliittipuhelinkin toimii, joten e-mail on käytettävissä. Navtex on toistaiseksi ainut, jonka näytön kosteus on tehnyt lukukelvottomaksi. Ihmeellistä sinänsä, koska vieressä olevan lämpömittarin näyttö on kunnossa. Tosin ei Navtexista ole tähän mennessä mitään hyötyäkään ollut. Ainoan mielenkiintoisen tiedotuksen Navtexilla saimme aikoinaan purjehtiessamme Portugalista Kanariansaarille. Afrikasta oli lähtenyt lentoon suunnattomia heinäsirkkaparvia kohti saaria, ja kaikkia pyydettiin ilmoittamaan mahdollisista havainnoista. Me emme nähneet ainuttakaan sirkkaa.
20.5.2007
03º58,000`S 148º04,028`W
Merellä
Saatuamme veneen veteen vappuaattona jäimme laskupaikalle seuraavaan päivään asentamaan tuuligeneraattoria ja antennitelinettä. Siirryimme vapunpäivänä ankkuripaikalle omaan rauhaan jatkamaan asennuksia ja korjauksia. Ennen kuin poistuimme laiturista, lahjoitimme laivakoira Lattelta syömättä jääneet lähemmäs sata ruokapurkkia telakan koiraperheelle, johon oli syntynyt kaksi uutta jäsentä pari kuukautta aiemmin.
Korjaukset jatkuivat nyt ankkurissa, jossa saimme generaattorin lopulta toimimaan, mutta kummatkin jollan perämoottorit kieltäytyivät yhteistyöstä. Siispä soutaen kauppaan. Kävipähän kuntoilusta.
Sää ei ollut meille, eikä muillekaan ankkurissaolijoille, suosiollinen. Joka yö vyöryi saaren yli ukkosrintama toisensa jälkeen. Tuuli nousi ajoittain 50-60 solmuun, ja yhden tällaisen puuskan aikana ankkurimme luisti runsaat 80 metriä. Takanamme oli ankkurointimatala, joten varsinaista hätää ei ollut, mutta yölliset puuskat pitivät meitä hereillä joka yö.
Saimme Raiatealle myös surullisen, vaikkakin odotetun viestin Riitan äidin kuolemasta. Yritämme nyt ehtiä Havaijille niin nopeasti, että Riitta ehtisi sieltä hautajaisiin.
Lähdimme 5.5. Uturoan kylään tankkaamaan ja kauppaan ostamaan muutaman päivän eväät Papeeten matkaa varten. Olimme tuulisen sään ja perämoottorin puutteen takia pysyneet veneellä jo monta päivää, ja varsinkin Pekkaa ilahdutti ajatus tuopillisesta kylmää olutta. Mutta yllätys, yllätys, päiväolutta tilatessamme saimmekin kuulla, että tämä ja vielä huominenkin päivä ovat vaalipäiviä, ja lain mukaan alkoholijuomien myyminen sekä ravintoloissa että kaupoissa on silloin kielletty. Joimme siis fantat vaalien kunniaksi, teimme välttämättömät ruokaostokset ja irrottauduimme matkaan.
Tuuli oli vastainen, ja saavuimme seuraavana iltana Moorealle, jonne jäimme riutan suojaan ankkuriin. Jatkoimme Papeeteen maanantaiaamuna ja pääsimme aurinkoisessa säässä hieman purjehtimaankin. Saapuessamme Marina Tainaan totesimme, että ankkuripaikalla oli nyt runsaasti tilaa, onhan Panamasta tuleva joukko vielä matkalla. Vieressämme ankkurissa oli ruotsalainen Hilda, ja näin saatoimme vielä hyvästellä ystävämme Lisbethin ja Lassen ennen kuin tiemme erkanisivat heidän jatkaessaan purjehdusta kohti länttä.
Pekka toi Euroopasta mukanaan verovapaita tuotteita, joista osa tuli siten, että tullin leimaama paperi lähetettiin tuotteen myyjälle ja myyjä palauttaa ALV:n, ja osa tuli tax refund -systeemillä niin, että leimattua kuittia vastaan sai lentokentällä palautuksen. Kuluihin meni tosin noin kolmasosa hyödystä, mutta hyvä näinkin.
Mukana oli myös vedenalaiseen kuvaukseen (10 metriin asti) soveltuva kamera, jota Riitta ehti kokeilla pari kertaa. Tosin ei parhaissa mahdollisissa olosuhteissa, sillä vesi Marina Tainan edustalla oli sameaa ja aurinko näyttäytyi vain ajoittain. Tahitin jälkeen seuraa kuitenkin valitettavasti muutaman vuoden kuivaharjoittelujakso, ellei Riitta sitten uskaltaudu Alaskan kylmiin vesiin.
Kun olimme saaneet pyykit pestyä, ruoka- ja muut ostokset tehtyä ja hankittua puutavaraa avotilan uutta pöytää varten, lähdimme vihdoin 12.5. ulosselvityksen ja tankkauksen jälkeen noin kolmen viikon purjehdukselle kohti Havaijia. Alkumatkalla näytti siltä, että saattaisimme päästä Tuamotun Toaulle, jossa olisimme halunneet vielä käydä tervehtimässä Valoa ja Gastonia, mutta tuuli kääntyikin pohjoisen suuntaan ja loppui vihdoin kokonaan. Näin jouduimme haikein mielin jättämään Tuamotun pysähdyksen väliin.
Ensimmäiset kolme päivää moottoroimme täysin tyvenessä, mutta Pekan aika ei onneksi ehtinyt käydä pitkäksi, sillä remontoitavaa riitti: ensin oireili generaattori, sitten reistaili vessan pumppu, sen jälkeen jouduttiin muuttamaan koneen laturin kiinnitys ja sitten olikin jälleen generaattoriremontin vuoro. Pitkä seisonta tropiikissa ei todellakaan sovi teknisille laitteille!
Neljäntenä päivänä saavuimme vihdoin tuuliin ja purjehdimme nyt jo viidettä päivää. Konetta on jouduttu käyttämään vain eilen aamuna, jolloin tuuli loppui muutamaksi tunniksi. Tuuli on hitaasti kääntymässä vastaisesta sivutuuleksi, ja matka joutuu mukavasti runsaat 130 mailia päivässä.
Olemme kalastaneet koko matkan, mutta saimme ensimmäisen saaliimme, parin kilon tonnikalan, vasta eilen. Sashimi oli itsestään selvyys ja todella maittavaa. Eilen oli myös ensimmäinen päivä, kun konehuoneen luukkuja ei ole tarvinnut avata. Helpottavaa! Generaattorikin toimii taas, ja uudella säätimellä sitä ei enää tarvitse käyttää tuntikausia.
Olemme olleet SSB:llä yhteydessä Tahitilta länteen purjehtiviin veneisiin. Nettejä vaikuttaa olevan ainakin kolme, ja näitä kuunnellessamme onnistuimme saamaan yhteyden Baloon Elisabethiin ja Gerhardiin, joiden kanssa vietimme useamman viikon Tuamotulla. Oli jotenkin haikeaa puhua heidän kanssaan, varsinkin kun oletamme, ettemme enää tapaa heitä. Yritämme pysyä yhteydessä niin kauan kuin mahdollista. Marquesasin nettiä emme yrityksistä huolimatta löytäneet. Tänä vuonna matkassa on myös Angelique II eli hollantilaiset Dia ja At, joihin tutustuimme Kuubassa. Heidän silloinen veneensä Angelique I upposi Cayman saarten pohjoispuolella, mutta he hankkivat uuden veneen, jolla nyt jatkavat matkaa.
Pohjoisen hurrikaaniaika on jo käsillä, vaikka varsinaisesti vasta heinäkuu alkaa olla riskiaikaa. Otamme kuitenkin varmuuden vuoksi sääfaksit päivittäin. Saamme samalla myös käsityksen Alaskan säästä jo tässä vaiheessa.
27.5.2007
11º54,344’N 151º33,687´W
Olemme nyt purjehtineet vastaiseen muutaman päivän siitä huolimatta, että tuulikarttojen mukaan meillä pitäisi olla sivutuuli tai jopa sivumyötäinen. Tuuli hiipui lähes kokonaan lähestyessämme päiväntasaajaa, jonka ylitimme konevoimin 21.5. klo 16.32 Havaijin aikaa kohdassa 148º40,133’ W. Juhlistimme tapausta perinteisin menoin nauttimalla kuohuviiniä ja tapasta.
Ylitimme päiväntasaajan tyvenen eli hepoasteet juuri siellä, missä niiden purjehdusoppaiden mukaan pitikin olla, ja alueen leveyskin oli tilastojen mukainen, hiukan alle 100 mailia. Heti tyvenen jälkeen alkoi tuulla koillisesta, ja olemme nyt matkanneet taas useamman päivän reipasta vauhtia. Päivämatkat ovat olleet 140-160 mailia. Ainoa takaisku oli genoan repeäminen. Syynä oli saalingin tekemä reikä ja liian kova tuuli, joka lopulta halkaisi purjeen. Jatkamme nyt genoan sijasta fokalla ja kutterifokalla sekä täydellä isolla, ja nostamme mesaanin, jos tuuli heikkenee. Tällä vauhdilla ETA Honolulu 2.6. aamulla.
Vara-ankkurin kiilat irtosivat kovassa röykytyksessä, ja ne piti käydä vasaroimassa paikoilleen keulassa. Täytyy varmasti kehittää jatkossa parempi tapa ankkurin kiinnittämiseksi. Totesimme jälleen kerran kuinka hienoa on, ettei tarvitse enää mennä reivaamaan purjeita kannelle, kun merivesi lentää ympärillä ja keula hyppää reippaasti vasta-aallossa.
Kalaonnemme on ollut edelleen huono, ellei peräti kadoksissa. Sashimi-kastikkeen ainekset ovat valmiina odottamassa, ja maku melkein tuntuu suussa jääkaappia avatessa, vain kala puuttuu. Olemme menettäneet vieheitämme yhden päivävauhdilla. Luultavasti vieheen viejät ovat olleet isoja tonnikaloja, koska heti kun Riitta lisäsi siimaan painon ja sai siten vieheen uimaan syvemmällä, aloimme menettää niitä. Tonnikalaa nimittäin pyydetään hiukan syvemmältä, mahi-mahia sen sijaan pinnasta. Siima on selvästi katkennut kalan hampaisiin, joten olemme nyt siirtyneet vaijeritapsiin. Ongelmana on ainoastaan se, että parhaat vieheemme ovat jo menneet kalojen mukana. Havaijilta pitää siis hankkia uusi varasto, myös Alaskan tarpeisiin. Ja ehkä vaijeritapsia lisää. Monella Alaskan kävijällä on ollut myös rapumerta. Taskurapuja ja hummereita ainakin on mahdollista pyytää Alaskasta Kanadaan. Kuningasrapu on niin suuri, että se vaatinee oman mertansa.
Meri on ollut lähes autio koko matkamme ajan. Ainoastaan Humboldtin virrassa näimme useita kalastusaluksia yhden ja saman vuorokauden aikana. Sen sijaan erilaisia liitäjiä, tiiroja, suulia ja pikkujouhipyrstöjä on näkynyt lähes päivittäin. Olemme saaneet myös nauttia suurten lentokalaparvien huikeista liitoesityksistä. Parhaimmillaan kalat saattavat lentää satoja metrejä aaltojen välissä ja aallonharjalta toiselle ennen kuin niiden lento katkeaa vesiseinään.
2.6.2007
21º17,080´N 157º50,602´W
Saavuimme Honoluluun Ala Wai Harborin polttoainelaituriin perjantaina 1.6. klo 10. Matka Tahitilta kesti 19 vrk ja 22 tuntia. Legin pituus oli 2613 mailia. Ottaen huomioon alkumatkan tuulettomuuden ja hepoasteiden tyvenet, matka sujui varsin nopeasti. Runsaat kuusi vuorokautta purjehdimme koskematta autopilottiin sen paremmin kuin purjeisiinkaan, ja nopeutemme oli varsin hyvä, 140-150 mailia vuorokaudessa.
Havaijin pääsaaren katveessa jouduimme täysin tyveneen noin 10 tunniksi. Käytimme hyväksi tyventä ja laskimme repeytyneen keulapurjeen alas ja nostimme uuden tilalle. Honoluluun jäi siis vain isopurjeen vaihto. Saimme e-maililla sovittua purjeiden korjauksen Honolulussa North Sailsin loftissa. Kiitos jälleen Suomen Timo Telkolalle informaatiosta. Tuuli nousi sopivasti purjeen vaihdon jälkeen, ja loppumatka Honoluluun sujui taas purjehtien.
Tämä oli kaikkienaikojen heikoin legimme kalansaannin suhteen. Meillä oli uistin joka päivä vedessä, mutta saimme ylös ainoastaan yhden tonnikalan. Sen sijaan menetimme kaiken kaikkiaan kuusi uistinta. Syynä oli ehkä osan aikaa liian kireä jarru, mutta varsinainen syy lienee ollut liian isot kalat. Monet tapsit oli yksinkertaisesti purtu poikki.
Eräänä aamuna Pekan ollessa nukkumassa Riitta taisteli ison tonnikalan kanssa, sai sen lopulta melkein reelingille saakka, mutta kun voimat eivät riittäneet sen nostamiseen, kalan onnistui pyristellä itsensä irti. Pekka heräsi siihen, kun Riitta manasi muutamankin kerran, että ”Voi hyvänen aika!!!!”.
Odotellessamme maahantulotarkastusta polttoainelaiturissa, tankkasimme tankit täyteen sekä vettä että polttoainetta. Puolilta päivin saapui kolme tarkastajaa, joista kaksi meni Pekan kanssa viereisen kahvilan pöydän ääreen käymään läpi veneen papereita, ja kolmas jäi veneelle Riitan kanssa tarkastamaan veneen, lähinnä sen jääkaapin ja pakastimen sisällöt. Tarkastus oli nopeasti hoidettu, olivathan viisumit ja muut dokumentit kunnossa, ja tarkastajat poistuivat mukanaan viimeiset kaksi tomaattiamme, puolikas porkkana ja jätesäkkimme, jotka ongelmajätteinä hävitettäisiin valtion laskuun. Meidät kirjattiin maahan marraskuuhun saakka. Saimme ohjeet mennä viimeistään tiistaina klo 10 heidän toimistoonsa Pier n:o 1 hakemaan purjehduslupa.
Jäimme polttoainelaituriin vielä muutamaksi tunniksi ja selvitimme, että Hawaii Yacht Clubilla ei ole meille paikkaa ennen kuin seuraavana päivänä. Kapeammalle veneelle olisi ollut, mutta 4,5 m aiheuttaa ongelman. Waikiki Yach Club ei vastannut puhelimeen, joten kävely Harbor Masterin toimistoon jäi viimeiseksi mahdollisuudeksi. Sieltä saimme tiedon, että paikka löytyy, mutta vasta klo 15.
Meille osoitettu paikka on lievästi sanottuna omalaatuinen. Siinä on ollut pistolaiturit, ja on tavallaan edelleenkin, mutta niihin johtavat puiset sillat on sahattu poikki, ja betonisiin pistolaitureihin on maalattu ”keep off”. Myös pollarit on poistettu ja kirjallisessa sopimuksessa on erikseen määritelty, ettei koko pistolaituriin saa koskea. Ulommaisena kiinnityksenä on vain pistolaitureiden välissä oleva betonipilari. Kiinnitimme veneen kuitenkin toisen puolen laituriin. Saapa nähdä syntyykö siitä ongelmia. Maihin pääsemme vain jollalla hinaamalla se uimatasolta maihin köydellä. Maihinnousu on enemmän kuin vaarallista, mutta vuorikiipeilijän keinoin sekin onnistuu. Paikkamme on muuten varsin hyvä, sillä läheisellä polttoainelaiturilla on myös pikkuinen kauppa/kahvila, joka myy lounasruokaa take away -periaatteella hintaan 3-5 dollaria annos. Ja mikä parasta, sieltä löytyvät myös pesukoneet ja internet-yhteys.
Saimme lauantaina järjestettyä Riitalle liput Suomeen, jonne hän lähtee jo sunnuntai-iltana. Pekka jää Honoluluun korjauttamaan purjeita, kunnostamaan perämoottorit, hankkimaan varaosia ja pesemään pyykkejä. Toivomme myös, että saamme Havaijilta hankittua kanootin Alaskaa varten. Se kun on huomattavasti ympäristöystävällisempi kulkuneuvo kuin perämoottori, ja sillä saattaisi kuntokin kohentua.
Havaijilta Kodiakiin
24.6.2007
24º15,87´N 159º39,26´W
Riitan palattua Suomesta siirryimme muutamaksi päiväksi Hawaii Yacht Clubin laituriin. Saimme hyvän kylkipaikan aivan klubirakennuksen vierestä, ja nyt vihdoin saimme nauttia muuten turhauttavan marinassa olemisen hyvistä puolista kuten maasähköstä, makeasta vedestä ja tukevasta laiturista, joka helpottaa huomattavasti tavaroiden lastausta veneeseen.
Pursiseura on Havaijin vanhin ja sijaitsee aivan Ala Wain sataman keskellä ikään kuin laiturin päässä. Suurin osa seuran veneistä on pienehköjä huviveneitä, jotka ottavat aktiivisesti osaa seuran purjehdustapahtumiin ja joka perjantaisiin karkeloihin, mutta runsaasti on myös paikallaan pysyviä lähinnä asuntokäytössä olevia veneitä. Vierasveneitä oli varsin vähän: yksi hollantilainen, yksi ranskalainen, muutama kanadalainen ja manneramerikkalainen. Ranskalaisvene on tulossa myös pohjoiseen, kaikki muut ovat menossa etelään.
Veneen kunnostus seuraavaa legiä varten sujui hyvin, onhan Honolulussa saatavilla lähes kaikkea, kunhan vain tietää oikeat osoitteet. Revennyt keulapurje ja ison alakulman nauhat saatiin korjattua North Sails Hawaiin vintillä. Jätimme pienemmän isopurjeen ja genoan paikalleen, koska kelit voivat olla reippaanpuoleisia pohjoiseen mentäessä. Saimme myös tarvittavat varaosat perämoottoriin, mutta kajakit jäivät vielä toistaiseksi hankkimatta.
Tapasimme pursiseurassa kotkalaisen Juhan, joka asustelee saksalaisen vaimonsa kanssa viereisessä laiturissa olevassa veneessään. Suomalaisveneitä ei kuulemma poikkea usein Honolulussa. S/Y Kristiina taisi olla edellinen muutama vuosi sitten. Saimme Juhalta hyvää paikallisopastusta, ja oli mukava pitkästä aikaa rupatella suomeksi muidenkin kuin oman väen kanssa.
Päätimme vuokrata auton, jotta saisimme tehtyä pakolliset hankinnat ja pääsisimme näkemään Oahun saarta myös Honolulun ulkopuolelta. Valitsimme tavan mukaan halvimman vaihtoehdon, mutta toimiston naisella oli varmastikin hyvä päivä, sillä hän antoi meille samaan hintaan avoauton, jolla huristelimme tukka hulmuten pitkin saarta seuraavat kolme päivää.
Honolulun ruuhka-alueen ulkopuolella Oahun saari on kaunis ja rehevä. Ja vaikkakin asutusta on paljon pitkin rannikkoa, varsinainen rantaosuus näyttää olevan jokamiehen käytettävissä, toisin kuin esimerkiksi Tahitilla. Erityisesti kaksi saarta koillis-lounaissuunnassa halkovaa tietä olivat upeita. Tiet kulkevat ajoittain niiden yli kaartuvien puiden muodostamassa vihreässä tunnelissa, jonka kumpaakin puolta reunustavat jylhät vuoret.
Vaikka Honolulun edustallakin lautaillaan, on lainelautailijoiden varsinainen paratiisi Oahun pohjoisranta. Uusia ja käytettyjä lainelautoja myydään joka puolella, ja lainelautatelineitä näkee autoissa, skoottereissa ja jopa polkupyörissä. Saari elää turismista, ja se näkyy kaikkialla, erityisesti Waikikilla, joka on tungokseen asti täynnä korkeita hotellirakennuksia. Risteilyalukset kulkevat saarelta toiselle, ja lentokoneet ja helikopterit suihkivat taivaalla.
Saarikierroksen aikana opimme muun muassa, että Havaijin saaret yhdistyivät vuonna 1795 Oahulla käydyn taistelun jälkeen. Taistelun voittoisaa osapuolta johti Ison Saaren päällikkö Kamehameha, jolla oli käytössään myös länsimaisia tuliaseita. Taistelun jälkeen Kamehameha julistautui koko saariryhmän kuninkaaksi. Itsenäisen Havaijin viimeinen hallitsija oli kuningatar Liliuokalan, jonka joukko amerikkalaisia liikemiehiä syöksi vallasta vuonna 1893 USA:n merijalkaväen epävirallisella avustuksella. Ja kuten tiedämme, Havaijista tuli lopulta USA:n 50. osavaltio.
Tänä päivänä Havaijin alkuperäisasukkaat ovat selvänä vähemmistönä ainakin Honolulun katukuvassa. Suuri osa saarten alkuperäisistä asukkaista on joutunut muuttamaan mannermaalle korkeitten hintojen takia. Sen sijaan saaren länsirannalla levittäytyvissä kodittomien pressukylissä alkuperäisväestön osuus näyttää olevan huomattavan suuri. Onneksi sää ei ainakaan aiheuta ongelmia kodittomille, ja vaikuttaa siltä, että viranomaisetkin antavat heidän olla suhteellisen rauhassa. Koko omaisuus kulkee monella hyvinvointivaltion asukkaalla ostoskärryssä.
Hankimme ruoat Don Quijotesta, joka nimestään huolimatta on aasialaisten omistuksessa, kuten monet saarten yrityksistä. Kaupassa oli mitä ihmeellisimpiä japanilaisia, vietnamilaisia ja korealaisia ruoka-aineita ja ruokia, jotka olivat herkullisen näköisiä, mutta kun meillä ei ole mitään käsitystä, miten niitä valmistetaan, jouduimme tyytymään tavanomaisimpiin ruokiin. Havaijin hinnat olivat onneksemme huomattavasti alle Tahitin hintatason, vaikka tämä onkin kuulemma USA:n kallein osavaltio. Hyvänä kakkosena tulee tietysti määränpäämme Alaska.
Teimme laiturissa vielä juhannussiivouksen ja vaihdoimme salonkiin uudet, vihreät verhot Raiatealla kostuneiden tilalle. Nyt olemme kuin lehtipuiden siimeksessä. Juhannusaattona irrotimme köydet laiturista ja suuntasimme keulan kohti Kauaita. Päätimme pysähtyä sinne yhdeksi yöksi ankkuriin totuttelemaan jälleen vene-elämään pitkän maissa oleskelun jälkeen.
Matkaa Kauain Hanalei Bayhin oli vain noin 100 mailia, ja oletimme Oahun saaren katveessa olevan tyyntä. Tuuli oli kuitenkin varsin reipas, 25 - 35 solmua sivutuulta, ja jouduimme jarruttelemaan parisen tuntia Kauain edustalla mennäksemme riutan läpi päivänvalossa.
Hanalei Bay on kaunis, suojaisa lahti, jota ympäröivät vihreät vuoret vesiputouksineen eli kuin suoraan postikortista. Paikka on erittäin suosittu, mutta tilaa oli kuitenkin ankkurointiin yllin kyllin, vaikka paikallisveneitä olikin poijuissa runsaasti. Olimme ainut ulkomaalaisvene lahdella.
Osuimme sopivasti melontatapahtumaan. Rannan tuntumaan oli tehty lipuista melontarata, ja rannalle oli pystytetty muutama aurinkokatos katsojia varten. Eri-ikäiset ja kumpaakin sukupuolta edustavat melojat kilpailivat paikallisista mestaruuksista koko päivän. Seuraavana päivänä olisi ollut mailin ja kahden mailin uintikilpailut, mutta emme jääneet niitä enää seuraamaan, vaan nostimme ankkurin illansuussa ja suuntasimme pohjoiseen hyvässä sivutuulessa.
Saimme heti alkutaipaleella lilan värisellä mustekalapyydyksellä ison mahi-mahin. Kalaa sai väsyttää kauan, ja tainnutus vei melkein puoli pulloa giniä. Tähän oli tosin syynä veneen odottamaton heilahdus, jolloin pullo lipsahti Riitan kädestä, ja näin Pekan shortsitkin pestiin ginillä. Kala oli 124 cm pitkä, uusi ennätyspituus. Painoa emme tiedä, mutta oletettavasti ainakin 15 kg. Siinä sitä on syötävää kerrakseen. Ja kalan perkaaminen keinuvan veneen takakannella vastasi hyvinkin punttisalireissua!
Noin 400 mailia Havaijista pohjoiseen on ryhmä vedenalaisia vuoria nimeltään Musicians Seamounts tai Composers Seamounts, lähteestä riippuen. Tulimme suoraan Händelin vuoren yli ja ohitimme Sibeliuksen vuoren 47 mailin päästä. Molemmat vuoret kohoavat merenpohjasta noin kolmen kilometrin korkeuteen, mutta niiden päällä on vettä vielä yli kaksi kilometriä.
Tuulet ovat olleet alkumatkalla varsin suosiollisia; päivämatkat ovat olleet poikkeuksetta yli 140 mailia. Toivomme tämän jatkuvan. Reitin valinta on askarruttanut meitä jonkin verran. Korkea, jonka piti olla meistä itään, olikin suoraan edessämme ja varsin laajana siirtyen jopa länteen. Sen itäpuolelta ei voi mennä vastatuulen takia ja myötätuulen (länsi) puolelle on liian pitkä matka. Siispä päätimme mennä suoraan ja moottoroida tyynen vyöhykkeen läpi. 31ºN saavuimme korkean reunaan ja jouduimme lisäämään purjeita ja korjaamaan kurssia enemmän länteen.
Yöt kylmenevät hiljalleen. Takkeja ja pitkiä housuja on kaivettu esille, mutta pitkään tropiikissa olleina sinnittelemme vielä paljain jaloin. Mikähän niissä kengissä on, kun ne tuntuvat niin ahdistavilta? Pistimme lämmityksenkin päälle pari päivää sitten. Ulkoilman lämpötila on tällä hetkellä 9,6 astetta, ja meriveden lämpötila putoaa hiljalleen Havaijin 24 asteesta kohti Alaskan noin 10 astetta.
Olemme kokeilleet taas erilaisia purjeyhdistelmiä, koska meillä on keulassa nyt pienempi genoa. Hyvä, joskaan ei kovin tavallinen, kokoonpano on genoa, kutterifokka ja mesaani ja isopurje rullattuna sisään. Tällä yhdistelmällä meno on tasaisinta 20-25 solmun tuuleen saakka. Olemme pyrkineet pitämään purjealan sopivan pienenä, jotta emme rasittaisi venettä liikaa, ja matkantekokin on mukavampaa pienemmillä kallistuskulmilla. Nopeudessa hiukan menetetään, mutta etuna on, että voimme tarvittaessa mennä piihin helposti, kun mesaani on jo valmiiksi ylhäällä. Vuosien saatossa oppii kaikenlaista.
Löysimme länsi/lounaistuulet paikassa 35.35N 164.40W. Korkeapaine on siirtynyt länteen, ja koillisessa on matalapaine. Pohjoisessa laajeneva korkeapaine aiheuttaa luoteistuulia reitillemme. Matkanteko on hidastunut, mikä on hyvä, koska siten vältämme matalan reunassa olevan kovan tuulen tai ainakin toivomme niin. Yritimme ensin suunnitella reittiä sääfaksien perusteella, mutta neljän vuorokauden ennuste ei useimmiten ole pitänyt lainkaan paikkaansa. Niinpä päätimme purjehtia karkeasti ottaen kohti Kodiakia, ja koetamme välttää kahden vuorokauden ennusteen mukaiset myrskyt ja vastatuulet. Näillä vesillä pitkän aikavälin ennusteet ovat todellisia arvoituksia merenkulkijoille.
Yritimme päästä matalapaineen reunan kovien tuulten alta pois, mutta eihän se näillä nopeuksilla onnistunut, vaan myräkkä meni suoraan ylitsemme. Oli varsin reipastuulinen vuorokausi, mutta onneksi tuuli oli sivumyötäinen. Myräkän aikana isonpurjeen ulosvetoköysi napsahti poikki puomin päästä. Sen pujottaminen uudestaan puomin sisään oli hankalaa, mutta onnistui lopulta.
Riitta kertoi jo noin viikko sitten bonganneensa mustajalka-albatrossin, ja tänään saimme ihailla laysan albatrosseja aivan lähietäisyydeltä. Osuimme ilmeisesti kalaparven kohdalle, koska meressä oli kymmeniä albatrosseja ja iso delfiiniparvi kaikki sulassa sovussa. Delfiinit kävivät välillä loikkimassa Sareman keulassa ja albatrossit lentelivät ympärillä. Hieno elämys!
8.7. osuimme matalapaineen pahimman tuulirintaman reunaan ja saimme 35 - 45 solmun sivuvastaisen. Matalapaineen alue oli laajuudeltaan noin 100 mailia, joten väistäminen ei onnistunut. Meno oli räväkkää, mutta suunta ei valitettavasti ollut aivan oikea, vaan ajauduimme liikaa länteen. Äkkiä kuului kova paukahdus; sisimmäinen keulavantti oli mennyt poikki maston yläpäästä ja purje rullineen jäänyt roikkumaan nostimen varaan. Otimme purjeen sisään, kiristimme nostimen tiukkaan ja lisäsimme vielä genaakkerin nostimen tukemaan pakettia. Tämän jälkeen tutkimme jälleen kerran sääennusteita, katsoimme vielä ulos ikkunasta tilanteen varmistamiseksi ja totesimme, että on parasta keskeyttää matkanteko vähäksi aikaa. Laitoimme siis Sareman purjeet piihin ja jäimme odottelemaan sään rauhoittumista.
Tämä oli jo toinen kerta, kun keulavanttimme katkesi. Olemme tulleet siihen tulokseen, että syynä on (edelleen) puuttuva nivel. Mastomme valmistaja Selden käyttää puristettuja t-liittimiä, ja sellainen on myös nyt katkenneessa vaijerissa. Se on ilmeisesti rakenteeltaan liian jäykkä keulavanttiin. Purje taivuttaa väistämättä vaijeria, ja kun liittimessä ei ole niveltä, jatkuva taivuttelu katkaisee lopulta vaijerin. Toinen mahdollisuus on se, että liitin on puristettu liian tiukkaan, jolloin vaijeri vaurioituu. Tätä ei tietystikään näe ulospäin.
Kysyimme North Sails Finlandin Timo Telkolan mielipidettä ongelman ratkaisusta. Hänen vastauksensa tuli, kuten tavallista, heti paluupostissa. T-päätteeseen kannattaa hitsata haarukkapääte niveltä varten. Pitää toivoa, että t-liitin roikkuu edelleen mastossa ja että Kodiakilta saa Sta-lock tai Norseman -päätteen millikokoiselle vaijerille, olemmehan tuumakokoisessa maailmassa.
Odottelimme piissä jokusen tunnin. Sisällä oli mukavan rauhallista tuulen tuivertaessa ympärillä. Vene pysyi noin 60 asteen kulmassa tuuleen nähden, kun mesaanissa oli yksi reivi ja se oli tiukasti keskellä, kutterifokka oli myös jalustettu tiukkaan ja ruorissa oli täysi kulma tuulta vasten. Ajelehtimisnopeutemme oli alle solmun. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun menimme piihin. Kokemus oli niin positiivinen, että päätimme turvautua siihen aina tarvittaessa, sen sijaan että runnoisimme väkisin kovassa tuulessa. Näin pysyy sekä vene kunnossa että mieliala korkealla.
Kodiakia lähestyessämme tuuli loppui kokonaan, kuten sääennustekin oletti. Moottoroimme hiljalleen viimeiset puolitoista vuorokautta. Ilman lämpötila nousi 15 asteeseen 100 mailia ennen maata, ja se tuntui suorastaa kesäiseltä. Sumu, joka vaivasi muutaman vuorokauden ajan, hälveni samalla. Viimeisen kahden vuorokauden aikana emme saaneet enää sääfakseja Kodiakilta, olemme todennäköisesti liian lähellä lähettävää asemaa. Toisaalta Kodiakilla kuuluu VHF-sääennuste WX-kanavilla, ja se päivitetään kuuden tunnin välein. Onneksi, sillä ennusteet muuttuvat jatkuvasti.
Olimme laittaneet lämmityksen päälle yhdeksän päivää ennen saapumistamme. Molemmat lämmityslaitteet saatiin toimimaan, tosin salongin lämmitin sammuu aika-ajoin. Varaosia on onneksi mukana, joten sen remontoiminen on lähipäivien projekteja. Tällä hetkellä generaattorin jatkuva korjaus pitää kädet rasvassa.
Reitillemme Havaijilta Kodiakin saarelle syntyi mutka poikineen. Tuulen suunta muuttui usein, ja osuimme kahteen kovan tuulen alueeseen. Autopilottimme jaksaa onneksi ohjata kovassakin kelissä, vaikka purjeita olisi liikaakin. Totesimme taas, että raskas, tukeva vene on erinomainen näillä vesillä. Pasaatituulissa paino on joskus tuntunut turhalta.
Näimme Havaijilta lähdön jälkeen vain neljä laivaa, kaikki suuria konttilaivoja, ja yhden kalastusaluksen aivan Kodiakin kupeessa, vaikka purjehdusoppaat varoittavat runsaasta laivaliikenteestä ja kalastuksesta.
12.7.2007
56.52,059N 153.45,928W
Purjehdus Havaijilta Kodiakiin kesti lähes 19 vuorokautta eli teimme matkaa noin 130 mailia vuorokaudessa. Saavuimme 12.7. iltapäivällä Kaguyak Bayhin. Lahden pohjukassa oli useita rapumertoja, mutta tilaa ankkurointiin oli silti runsaasti. Tullessamme lahden suulle näimme ensimmäiset kodiakin karhut, emon ja pennun syömässä ruohoa vuorenrinteellä. Ensimmäisen kahden tunnin kiikaroinnin tulos oli kaikkiaan kuusi karhua, kolme valkopäämerikotkaa ja yksi peura.
Kodiakin maisemat ovat mahtavia. Saari on kuin vihreällä sametilla verhoiltu. Korkeimmilla vuorilla on paikka paikoin lunta, ja kun aurinko osuu siihen, kontrastit ovat uskomattoman hienot. Lahden ympärillä levittäytyy lähes puuton tundra. Rannoilla on kuitenkin runsaasti meren tuomaa ajopuuta ja tietysti myös muuta hylkytavaraa, niiden joukossa muun muassa pelastuslautan riekaleet.
Kuulimme Coast Guardilta, että säätiedotuksia ei anneta tällä viikolla, koska Kodiakilla tehdään sähköasennuksia. Saamme vain SSB:llä luetun ennusteen alueittain kahdesti päivässä, mutta onneksi se riittää. Navtexin ennusteet eivät toimi, ja sääfaksille olemme liian lähellä lähetysasemaa. Saamme kuitenkin vastaanotettua aamun lähetyksen, jos radiokeli sallii. Kaksi ensimmäistä päivää pitäisi olla lähes tyyntä!
Seuraavana aamuna pumppasimme matkalla pehmenneeseen jollaamme Alaskan ilmaa ja teimme retken lahden ympäri. Kävimme maissakin, karhujen vuoksi kovaa meteliä pitäen. Näimme rantahietikossa peurojen jälkiä ja Riitta sai mukavia kuvia valkopääkotkasta ja rannalla lepäävästä ketusta. Karhujakin näimme jälleen, emme kuitenkaan rannassa käydessämme, vaan vasta veneen kannelta. Olivat ehkä pelästyneet metelöintiämme.
Jäimme lahteen kahdeksi yöksi. Kun kolmannen päivän aamu valkeni sateisena ja synkkänä, päätimme nostaa ankkurin ja jatkaa matkaa Kodiakin kaupunkiin. Heti lähtömme jälkeen ohitimme Two Heads -saaren, jonka kupeessa on hyvä kalastusalue. Siinä oli neljä kalastusalusta pyytämässä lohta. Tuulta ei ollut lainkaan, mikä oli hyvä heille, mutta ei meille, ja jouduimmekin ajamaan koneella läpi yön. Aamulla lähestyessämme Kodiakiin johtavaa väylää, näimme lahdella useita ryhävalaita. Meressä oli myös sadoittain töyhtö- ja sarvilunneja, mutta yksikään ei päästänyt meitä riittävän lähelle, jotta olisimme saaneet siitä hyvän kuvan. Saapumisemme aikaan oli täysin tyyntä, ja pilviä oli vain kapeana kerroksena lumihuippuisten vuorten puolivälissä. Näkymä oli henkeäsalpaava!
Menimme ensin tankkaamaan ja jatkoimme sitten kulman takana olevaan St Paul Harboriin. Satamassa on satoja kalastusaluksia, tilastojen mukaan runsaat 700, pääasiassa seine nettereitä, jotka kalastavat nyt lohta, myöhemmin halibutia (lienee pallas), talvella turskaa ja rapuja. Viereisen veneen kippari esitteli veneensä konehuonetta myöten. Aluksella on kuuden hengen miehistö, ja meripäiviä kertyy noin 150 vuodessa. Kalastus ei katso säätä, kaikkiin keleihin paitsi hirmumyrskyyn mennään. Normaali lohisaalis näyttää olevan 35 tonnia/kerta. Kalastaja saa lohesta 1 dollari/lb, siis hiukan yli 2 dollaria /kg. Aluksilla on alue- ja aikarajoitukset sekä saaliskiintiöt, ja niitä valvotaan tiukasti. Toivottavasti se riittää ylläpitämään luonnon tasapainon.
Satama on siisti ja hyvin hoidettu, mutta sen tarjoamat palvelut ovat huippuhinnoissa: suihku maksaa 4 dollaria/kerta ja maasähkö 10 dollaria/vrk. Käytämme mieluummin veneen generaattoria tai konetta pari tuntia päivässä ja peseydymme veneessä, ja näin näyttävät tekevän muutkin vierasveneet, joita on tällä hetkellä kaksi, yksi Ranskasta ja yksi Sewardista.
Kodiak on työteliäs kaupunki, joka saa elantonsa merestä. Suuri osa sen rakennuksista tuhoutui vuosisadan alun tulivuorenpurkauksessa, ja vuoden 1964 maanjäristys ja sitä seurannut tsunami tuhosivat keskustan lähes kokonaan. Kaupungin vanhin säilynyt rakennus on venäläiseltä ajalta ja toimii nyt museona. Rannassa on vieri vieressä kalanjalostuslaitoksia, jonne kalastuslaivasto tuo saalinsa.
Kodiakilaiset ovat ystävällistä väkeä. Koska täällä ei tunneta massaturismia, erotumme helposti katukuvassa. Ihmiset ovat kiinnostuneita meistä ja retkistämme. Paikallinen ystävällisyys huipentui hammaslääkärissä käynnin yhteydessä: Pekan toinen etuhammas irtosi Havaijilta lähdön jälkeen, ja Kodiakiin tultuamme menimme varaamaan ajan hammaslääkäriltä. Lääkäri otti Pekan heti sisälle, kiinnitti hampaan takaisin paikalleen, eikä laskuttanut mitään. Se oli lahja purjehtijalle!
Kodiakista saa lähes kaikkea mitä veneeseen voi kuvitella tarvitsevansa, paitsi tietysti millikokoisia rikivaijereita. Otimme alas katkenneen sisimmäisen keulavanttimme. Tarvitsemme siihen yhden päätteen, joka pitänee tilata Vancouverista. Olemme säilyttäneet vanhan isomman keulavanttimme, josta voimme tehdä uuden, toivottavasti riittävän vahvan.
Tulevia ankkuripaikkoja varten muutamme ankkurin kettingin niin, että ankkurissa on ensin noin 80 jalkaa = 24 metriä kettinkiä ja siihen kiinnitettynä 400 jalkaa = 120 metriä köyttä. Ankkuripaikat ovat yleensä syviä, eikä 75 metrinen ketjumme ole välttämättä riittävän pitkä. Lisäksi ankkurivinssin teho ei riitä nostamaan enempää kuin 75 m ketjua, koska ketjun paino kasvaa liian suureksi.
Tällä hetkellä satamassa on kolme muuta vierasvenettä, kaksi alaskalaista ja yksi kanadalainen. Olemme viettäneet alaskalaisten Sherylin ja Markin ja Kathyn ja Vicin kanssa mukavia iltoja vuorotellen toistemme veneissä. He ovat neuvoneet meille parhaat ankkuripaikkansa matkalla Prince William Soundiin, ja saimme heiltä myös kirjallisuutta luettavaksi ja kopioitavaksi. Nyt meillä on, kiitos skannerin, kopioituina oppaat Prince William Soundiin ja täältä Sewardiin, ja olemme tutustuneet alueen historiaan kultaryntäyksestä kettufarmeihin.
Tällä hetkellä Alaskassa kalastetaan jokiin nousevaa lohta myös haaveilla. Haavikalastus on luvanvaraista, saaliin määrä on rajoitettu, eikä sitä saa harjoittaa muut kuin paikalliset asukkaat, jotka täyttävät pakastimensa valtaosin juuri tällä menetelmällä.
Koska kutulohi ei syö, on kehitetty vaihtoehtoisia kalastustapoja. Suolavedessä käytettävä, kaikille sallittu menetelmä on kolmikoukku, joka on painotettu lyijyllä. Koukku heitetään kalaparveen, sitten kiskaistaan, ja yleensä koukun mukana kuulemma nousee kala. Tapa ei vaikuta kovin reilulta kalaa kohtaan, mutta jos emme muuten saa saalista, turvaudumme varmasti siihen. Olemme ostaneet jo savustuspusseja ja odotamme innolla kalaan pääsyä!
Meidät kutsuttiin Kathyn ja Vicin kanssa sunnuntaiaamiaiselle ruotsalaista sukujuurta olevan satamamestari Martyn kotiin. Olimme kuulemma Martyn ja Marionin ensimmäiset suomalaiset vieraat. Marion on tunnettu gourmet-kokki ja aamiainen oli sen mukainen. Kävimme myös katsomassa heidän rakennusprojektiaan kaupungin sisäänajoväylän rannalla, 20 metriä korkealla töyräällä. Työteliäs pariskunta tekee charter-gourmet -risteilyjä veneellään kesäkaudella, ja heidän uuteen taloonsa tulee myös Bed and Breakfast. Marty on ystävällisin satamamestari, jonka olemme tavanneet. Hän tuli aamiaisen jälkeen veneellemme merkitsemään karttaamme Kodiakin ja Afognakin suojaisia ankkuripaikkoja ja lahjoitti meille vielä kopion Prince William Soundin purjehdusoppaasta.
Martyn seurassa tulivat veneellemme myös Jacques and Bernadette, ranskalainen pariskunta, joka oli tullut satamaan edellisenä iltana. Menimme heidän ja Kathyn ja Vicin kanssa illastamaan, ja sen jälkeen katsastamaan ranskalaisten veneen, minkä jälkeen menimme vielä alaskalaisten veneelle istumaan iltaa, joka tällä erää oli heidän viimeisensä Kodiakilla.
Karttoihimme on nyt merkitty niin paljon mielenkiintoisia ankkuripaikkoja, että niiden koluamiseen menisi vuosia. Saapa nähdä, milloin lähdemme Alaskasta. Olemme myös yrittäneet selvittää veneen talvehtimispaikkaa. Vahvimmalta vaihtoehdolta vaikuttaa nyt Seward. Sieltä on nopea maayhteys Anchorageen, jossa on parhaimmat palvelut. Olemme jo varanneet lennot Eurooppaan, jonne lähdemme 20. syyskuuta Anchoragesta. Ajoitus tuntuu olevan oikea, koska sää alkaa muuttua syyspäiväntasauksen paikkeilla myrskyisemmäksi.
Vuokrasimme auton päiväksi ja ajoimme kaikki Kodiakin tiet, yhteensä noin 100 mailia. Tieverkko kattaa vain pienen osan saaresta. Saimme samalla ostettua kaupungin ulkopuolella olevasta Wal Martista kalastustarpeita Vicin ohjeiden mukaisesti. Halibut-koukkujen siima kestää 300 kg, mutta kukapa sen kokoisen kalan jaksaa nostaa ylös. Vielä pitää hankkia kalastuslupa, 140 dollaria, ja ehkä rapumerta.
Suunnittelimme olevamme Kodiakin kalasataman laiturissa viikon, mutta sään; tällä hetkellä 30-35 solmua ja puuskissa 50, ja osittain mukavan seuraelämän vuoksi oleskelu venyy muutamalla päivällä. Täältä lähdettyämme kiertelemme jonkin aikaa Kodiakin ja Afognakin saarten ankkuripaikkoja. Sitten ylitämme Shelikofin salmen ja menemme Amalik Bayhin ja Geographic Harboriin tutustumaan karhuihin.
Alaska 2007
1.8.2007
58º05,577’N 154º29,677’W
Amalik Bay
Kuva
Lähdimme 27.7. aikaisin aamulla kohti Alaskan niemimaata. Tuulta ei ollut lainkaan, sumua sen sijaan kyllä. Moottoroimme Narrow Straitin läpi Whale Passageen, jossa olimme Kodiakin satamamestarilta Martylta saamamme ohjeen mukaan nousevalla vedellä. Ohje osoittautui hyväksi, meillä oli 3,5 solmun myötävirta.
Näimme Whale Passagessa paljon merisaukkoja Koniuji Islandin myötävirran puolella ja kaikkialla oli valaita, kuten salmen nimikin kertoo.
Ankkuroimme Martyn antaman ohjeen mukaan Bare Islandin taakse uudella köysi-kettinki -yhdistelmällämme, minkä jälkeen lähdimme tutustumaan ympäristöön. Salmessa näkyi runsaasti merisaukkoja, ja lähipuissa istui valkopäämerikotkia. Kävimme myös kalassa, saalis yksi pieni turska, jonka päästimme vapaaksi.
Illemmalla lähellä olleeseen ankkuroituun lauttalaituriin saapui kalastusalus. Hetken kuluttua ihmisiä noutamaan tullut perämoottorivene ajoi viereemme, ja rupattelun jälkeen meidät kutsuttiin saunomaan salmen vastarannalle. Ajoimme jollalla Stanin ja Gingerin omistamaan majapaikkaan (www.alderwoodretreat.com). Päätalo on rakennettu korkealle rantatöyräälle, ja sen ikkunoista aukeaa upeat näkymät suoraan Kuprianoffin salmeen. Piha-alueen läpi virtaa kaunis puro, jonka yli johtaa pieni kaarisilta. Puron yläjuoksulla on talon oma vesivoimala. Talon takana on suuri keittiöpuutarha, jossa myös lähistön karhu käy kuulemma aika-ajoin vieraisilla. Stan ja Ginger ovat matkailualan yrittäjiä, ja heillä oli kahdeksan vierasta Kansasista. Nautimme koko joukko pitkän pöydän ääressä Gingerin vieraiden kalastamasta halibutista valmistaman illallisen. Sen jälkeen menimme saunaan, jota täkäläiset kutsuvat venäläiseen tapaan banyaksi. Puulämmitteisen kiukaan löylyt maistuivat aivan uskomattoman makoisilta, lieneekö osa syynä ollut pitkä saunomattomuus. Emme tosin käyneet puron kristallinkirkkaassa vedessä vilvoittelemassa kehotuksista huolimatta, vaikka saunan ovelta puroon olisi ollut matkaa vain kymmenisen metriä. Palasimme mukavan illan jälkeen veneelle merisaukkoja väistellen.
Illan sääennusteen mukaan pahamaineisen Shelikofin salmen ylitys olisi viisainta tehdä aamulla aikaisin. Niinpä laitoimme kellon soimaan, jotta pääsisimme ajoissa liikkeelle.
Yön aikana sääennustetta oli muutettu alle 10 solmusta 20 solmun SW tuuleksi. Hetken pohdinnan jälkeen päätimme kuitenkin lähteä. Nostimme ankkurin ja tulimme lopullisesti siihen tulokseen, että uusi köysi-kettinki -ankkurimme ei ole toimiva, ja päätimme palata pelkkään kettinkiin. Vaihdoimme vanhan ankkurikettinkimme takaisin paikalleen matkan aikana.
Shelikofin salmen keli oli täsmälleen uuden ennusteen mukainen, mutta moottorilla ja purjeilla pääsimme lopulta yli Amalikin lahteen.
Jäimme ankkuriin Amalik-lahden oikeanpuoleiseen sivuhaaraan noin 15 metrin syvyiseen veteen. Lahtea ympäröivillä vuorilla oli edelleen lunta ja jäätä, ja sulamisvesistä syntyvien putouksien kohinaa kuului joka puolelta. Maisemat olivat huikaisevat, ja näimme heti lahdelle saapuessamme kolme karhua ankkurilahtemme pohjoisrannalla.
Vähän saapumisemme jälkeen viereemme ajoi pieni perämoottorivene, jossa oli kaksi puistovahtia (National Park Rangers). He toivottivat meidät tervetulleiksi luonnonpuistoon, ja kerrottuamme heille aikovamme kalastaa, he varottivat meitä suurista halibuteista (ruijanpallas): jopa 150 kg:n painoiset halibutit ovat kuulemma täällä tavallisia.
Seuraavana aamuna, rauhallisen yön jälkeen, lähdimme jollaretkelle. Pääsimme kuvaamaan läheltä kahdeksaa karhua. Yhdellä oli pieni poikanen ja toisella kaksi hiukan suurempaa. Läsnäolomme ei näyttänyt vaikuttavan mitenkään karhuihin, jotka olivat laskuvedellä rannalla kaivamassa ylös simpukoita (razor clam).
Meillä oli vavat mukana ja muutaman minuutin pilkkimisen jälkeen saimme noin 20-kiloisen halibutin lahden pohjukasta. Yritimme saada sitä haaviimme, joka osoittautui aivan liian pieneksi ja heikoksi. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi hinata kala lähirantaan ja karhujen vuoksi tietysti hirveällä metelillä. Eniten arvelutti se, ettemme nähneet, oliko kannaksen toisella puolella karhuja. Ohjeissa sanotaan myös, että kalan ei saisi antaa polskia, koska se hälyttää karhut paikalle saaliin toivossa, ja silloin on luovuttava saaliista vapaaehtoisesti. Päästimme kalasta veret pois ja sidoimme kalan kiduksiin köyden ja lähdimme kiireesti kalaa jollan ulkopuolella riiputtaen veneelle. Perkasimme ja fileoimme kalan veneen uimatasolla. Saimme kymmenisen kahden hengen ateriaa yhdestä kalasta. Kalastuslupa tuli näin tienattua jo ensimmäisen saaliin myötä.
Seuraavana päivänä yritimme ravustaa rapuverkolla, jossa oli halibutin pää syöttinä. Ensimmäisellä kerralla saimme 18-lonkeroisen meritähden (sunflower star). Siirsimme rapuverkon lahden toiselle puolelle, ja siellä saimme peräti kolme meritähteä, mutta emme vieläkään yhtään rapua.
Tuuli loisti poissaolollaan lähes koko lahdessa oleskelumme ajan, mutta sumu ei. Pahimpina aamuina emme nähneet edes veneen perässä kelluvaa jollaa. Sumu hälveni kuitenkin aina aamupäivän kuluessa, minkä jälkeen lähdimme päivittäisille retkillemme katsomaan ja kuvaamaan karhuja, kotkia, kettuja jne. Alimmalla alavedellä, joka osui tiistaiksi, karhuja oli rannoilla toistakymmentä ja lisäksi muutama kettu. Karhuilla tuntuu olevan hyvin tiedossa vuorovesitaulukot.
Kodiakin kaupungista lähtömme jälkeen emme olleet nähneet ainoatakaan huvivenettä. Senpä takia oli melkoinen yllätys, kun tiistaiaamuna mennessämme kannelle näimme lahden suulla ankkurissa risteilyaluksen, jonka matkustajia kuljetettiin sitten päivän mittaan jollilla katsomaan karhuja. Alus lähti meidän onneksemme vielä samana päivänä, ja rauha palasi lahteemme.
Viimeisenä päivänä kävimme vielä katsastamassa Geographic Harborin lahdelmat. Pohjukassa on laaja alava alue, jossa virtaa joki. Lohi ei ilmeisesti ollut vielä aloittanut nousuaan jokeen, koska karhut, viitisentoista, olivat kaikki kaivamassa simpukoita. Otimme muutaman maisemakuvan karhuista taustanaan lumihuippuiset vuoret. Tämän jälkeen palasimme veneelle ja lähdimme linnuntietä seitsemän mailin päässä sijaitsevaan Hidden Harboriin.
58º12,102’N 154º29,144’W
Hidden Harbor
Matkaa Hidden Harboriin kertyi veneellä lähes 30 mailia. Ankkuroimme lahden perimmäiseen pohjukkaan, ehkä liiankin lähelle matalaa, 15 metriin. Vuorovesi on nyt 4,5 metriä ja sen huomioiminen on meille vielä hiukan hankalaa. Seuraavaksi pariksi päiväksi on luvassa sadetta ja tuulta, joten jäämme tänne odottelemaan sään paranemista.
9.8.2007
58º17,413’N 154º16,002’W
Kukak Bay
Hidden Harborin potero oli todella suojainen. Tuuli ei päässyt sinne mistään suunnasta, mutta ympäröivien vuorten ansiosta sumua ja tihkusadetta riitti, ja me aloimme pikku hiljaa potea klaustrofobiaa. Parin yön jälkeen sääennuste oli onneksi suosiollinen, ja päätimme siirtyä avarampaan ankkuripaikkaan Kukak Bayhin. Linnuntietä matkaa oli 9 mailia, mutta veneellä kaikkiaan yli 36 mailia. Lahdessa on muutama hyvin suojainen ankkuripaikka, joista valitsimme perimmäisen, Aguchikin saaren itäkulmassa olevan pienen lahden. Saapuessamme Kukak Bayhin koimme yllätyksen, lahden pohjoislaidalla oli ankkurissa purjevene, ensimmäinen näkemämme sitten Kodiakin kalasataman.
Ensimmäisen auringonpaisteisen päivän jälkeen taivas vetäytyi taas pilveen, ja Shelikofin salmeen ennustettiin 25 solmua tuulta lännen suunnalta. Tuuli osui meidänkin ankkuripaikkaamme ja jatkui välillä tyyntyen välillä voimistuen kaikkiaan viisi vuorokautta. Toinen meistä oli hereillä joka yö, sillä vaikka ankkurimme ei näyttänyt luistavan, päätimme pelata varman päälle. Päivisin oli tuulettomiakin aikoja, jolloin pääsimme jollalla kuvaamaan jokisuiston karhuja. Kokeilimme myös lohen kalastusta vetouistelemalla, mutta tuloksetta. Lahden karhut sen sijaan saivat saalista.
Tuulen pitäessä meitä lahdessamme, menimme ajan kuluksi viereiselle pikkusaarelle tekemään nuotion, vaikka kalaa emme olleetkaan saaneet. Noustessamme rantaan kovalla metelillä, Riitta totesi, että vaikka karhuja täytyykin varoa, onneksi ei tarvitse pelätä käärmeitä. Toisin kuin Suomessa, kyykäärme ei kuulu Alaskan luontoon. Nuotiolla istuessamme näimme kuinka lahdella aikaisemmin näkemämme purjevene tuli viereiseen poukamaan ankkuriin. John, veneen kippari, kertoi harjoittaneensa karhu-charteria alueella jo yli kymmenen vuotta. Hän hoitaa veneen ja toinen mies toimii karhuoppaana. Vesitaso oli tulossa hakemaan heidän asiakkaitaan ja tuomassa uusia. Varsinaisessa Kukakin lahdessa oli tuulen takia edelleen liian korkeat aallot, joten kone käytti meidän lahteamme kiitoratana.
Saimme Johnilta hyviä lisäneuvoja karhujen suhteen. Ympäröivä alue on luonnonpuistoa, missä karhut suhtautuvat ihmisiin yleensä luottavasti toisin kuin metsästysalueilla. Nuoret uroskarhut tosin saattavat toisinaan ottaa mittaa ihmisistä. Tällöin on kuulemma ehdottomasti pysyttävä aloillaan, koska karhua ei juoksemalla pääse pakoon. Sitten on lyötävä käsiä yhteen ja kovalla äänellä käskettävä karhua menemään matkoihinsa. Maihin mentäessä John suositteli ottamaan aina mukaan käsisoihdun, koska karhu väistää tulta. Pippurisuihke toimii myös, mutta sen kanssa on päästettävä karhu tosi lähelle, ja suihkeen toiminta-aika on hyvin lyhyt. Kumpaakin pelotetta käytettäessä on myös pidettävä huoli siitä, että on itse tuulen yläpuolella.
Äkilliset kohtaamiset karhun kanssa ovat vaarallisimpia. Tämän takia paras tapa välttää liian läheinen kosketus karhuihin on rantautua avoimilla paikoilla ja pitää meteliä, jolloin karhu kuulee ja näkee ihmiset. Näin olemmekin tehneet.
Menimme vielä lähtöämme edeltävänä päivänä uistelemaan ja osuimme aivan rannan tuntumassa paikkaan, jossa hyppeli kaloja. Kymmenessä minuutissa olimme saaneet heittelemällä neljä lohikalaa, tasapuolisuuden nimissä kaksi kumpikin, minkä jälkeen lopetimme kalastamisen. Veneellä tehdyn tarkastelun tuloksena totesimme saaneemme dolly vardeneita (taimenia). Savustimme heti yhden, graavasimme toisen ja kaksi laitoimme ruijanpallaksen seuraan pakastimeen. Meillä on pakastimessa nyt niin paljon kalaa, että on jälleen pidettävä tauko kalastamisessa.
Lähdimme torstaiaamuna täysin tyvenessä kohti Homeria, mahdollista veneen talvehtimispaikkaa. Sää oli mitä parhain. Lumipeitteiset vuoret ja niiden välissä näkyvät sinertävät jäätiköt loistivat auringossa, ja meri oli lähes peilityyni. Matkan puolivälissä ohitimme kaukaa Augustinen savuttavan tulivuorisaaren, joka piirtyi kauniisti vasten laskevan auringon punertamaa taivasta. Sääennusteen mukaan tuulen piti olla 15 solmua lounaasta, mutta tosiasiassa se oli 4 solmua kaakosta.
Lähestyessämme Homeria jouduimme sumurintamaan toisensa jälkeen. Välillä oli aivan kirkasta, ja hetken kuluttua näimme tuskin oman veneemme keulaa. Jo ennen aamun valkenemista alkoi katkeamaton vastaantulevien veneiden jono. Ensin merelle olivat lähteneet kalastusalukset, ja niiden jälkeen tulivat charterveneet asiakkaineen. Päivästä oli tulossa kaunis, ja kaikki näyttivät olevan liikkeellä.
12.8.2007
58º17,413’N 154º16,002’W
Homer
Homerin muoto on varsin erikoinen. Varsinainen kaupunki on rannalla, mutta sen edustalla on noin viisi kilometriä pitkä, kapea niemi, Homer Spit, jonka nokassa on satama ja siihen liittyvät runsaat turistipalvelut. Saimme pienvenesatamasta hyvän paikan aivan satamamestarin toimiston läheltä, ja aloimme sieltä käsin heti selvittää telakointiin liittyviä asioita. Telakka on mutapohjaisen lahden pohjukassa, mutta ylimmällä ylävedellä, joka on 6 metriä, pääsemme sinne hyvin. Tuo ajankohta on sopivasti viisi päivää ennen lähtöämme Eurooppaan. Telakan nostokalusto vaikutti laadukkaalta, ja kun telakointihintakin oli siedettävä, sovimme veneen nostosta.
Tapasimme heti saapumispäivänä tuttuja. Olimme Kodiakissa tutustuneet homerilaisiin Lindaan ja Johniin, jotka olivat tulleet kotisatamaansa muutamaksi päiväksi. John olisi antanut autonsa meidän käyttöömme, mutta meiltä puuttui vakuutusyhtiön vaatima ns. kansainvälinen ajokortti. Sellaiset on ehdottomasti hankittava ensi talvena. Näin ollen John toimi kuskina ja vei Pekan telakalle, ja paluumatkalla he kävivät vielä ostamassa ruokatarvikkeet seuraavaa etappiamme varten. Linda ja John purjehtivat Alaskan vesillä kaikki kesät, viettävät talvikuukaudet Meksikossa ja asuvat väliajat hienossa asuntoautossaan, joka on pysyvästi parkkeerattuna satama-altaan töyräällä. Hieno järjestely! He lähtivät seuraavana päivänä takaisin Kodiakin suuntaan kalastamaan lohta, mutta tapaamme heidät täällä taas ensi keväänä.
Homerissa on ollut vahvasti edustettuna myös suomalaisuus: Pekan ollessa kauppareissulla veneen kylkeen koputettiin, ja siellä oli Iiris Helsingistä. Hän oli nähnyt Suomen lipun mastossamme ja tuli juttelemaan. Iiris on yksin kiertämässä maailman maita reppu selässään.
Tullessamme kalastustarvikekaupasta, meidät pysäytti nainen Anchoragesta selvällä suomen kielellä. Helen kertoi olleensa 70-luvulla vaihto-oppilaana Suomessa ja opiskelleensa jonkin aikaa myös Helsingin yliopistossa. Sovimme, että otamme häneen yhteyden, kun olemme Anchoragessa.
Nyt on pyykit pesty, pikkuremontit tehty ja vesitankki täytetty. Vielä on ostettava kalakoukku ja pari heittouistinta, ja sitten olemme valmiit lähtemään kohti Prince William Soundia, jossa aiomme viettää loput tämän vuoden purjehduskaudesta.
13.8.2007
59º20,262´N 150º44,162´W
Berger Bay, Nuka Island
Lähdimme Homerista maanantaina 13.8. Irrottauduimme laiturista Johnin ohjeen mukaan noin 1,5 tuntia ennen ylävettä. Pääsimme näin mukavasti Kenai Peninsulan länsikärjen ohi Cook Inletin 3,5 solmun myötävirrassa. Tuuliennuste oli SW 20 solmua, jossa tuuli kävikin ehkä puolen tunnin ajan, mutta muutoin se loisti poissaolollaan. Saimme aamulla Tahitilta ostetulla punaisella mustekalalla komean, 74 cm pitkän lohen, jonka tunnistimme cohoksi eli silveriksi.
Yritimme Tonsina Bayhin ankkuriin, mutta sisälahdessa oli moottoriveneitä ruuhkaksi asti. Toisessa mahdollisessa ankkuripaikassa oli jo purjevene! Purjevene lähti kuitenkin hetken kuluttua pois, ja me menimme kokeilemaan ankkuripaikkaa. Totesimme sen meille sopimattomaksi, sillä siinä oli liian vähän pyörimistilaa syvyyteen nähden. Laskimme kuitenkin ankkurin pariksi tunniksi ja perkasimme saamamme lohen. Lahden pohjukassa näimme elämämme ensimmäisen mustakarhun.
Siirryimme parin tunnin matkan päähän Nuka Islandin Berger Bayhin. Ankkuripaikka on upea. Lahden yli näkyy Petrofin jäätikkö, merisaukot uiskentelivat lähettyvillä, kotkia oli runsaasti eikä muita veneitä näkynyt.
15.8.2007
9º31,179´N 150º31,609´W
Quartz Bay
Jatkoimme Berger Baystä matkaa hienossa kelissä Nuka Passin salmen kautta, koska se lyhensi matkaamme muutamalla maililla. Ohitimme Nuka Islandin Home Coven, jossa paikallinen legenda Herring Pete aikoinaan asui. Päädyimme yöksi Quartz Bayn kauniiseen lahteen, jota reunustavat lähes pystysuorat vuoret. Lahteen laskee parikin jokea, toinen pohjukkaan ja toinen alas jyrkkää pohjoisrantaa. Seurasimme, kuinka lohet yrittivät nousta jälkimmäiseen. Puuha näytti toivottomalta. Lohet pääsivät lahdelta putouksen alapuolella olevaan kallioluolassa olevaan lammikkoon, mutta siitä ylös vuorelle johtavaan puroon ne eivät näyttäneet pääsevän yrityksistään huolimatta. Valkopäämerikotkat ja mustakarhut sen sijaan kävivät hakemassa lohen toisensa jälkeen. Paikalla oli myös harmaahaikara, korppi ja lukuisa joukko lokkeja. Ruokailussa oli hierarkkinen järjestys, ensin karhut ja kotkat ja sitten vasta muut rääppiäisille.
Quartz Bayhin olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta jatkoimme matkaa kohti Northwestern Fjordia, jossa Gustafsonit eli Sheryl, Mark ja Branson plus laivakoiransa Speckles, joihin olimme tutustuneet Kodiakilla, olivat jo meitä odottamassa.
16.8.2007
59º43,290`N 149º57,450´W
Northwestern Lagoon
Saavuimme Markin antamien ohjeiden mukaan Northwestern Fjordin edustan riutalle. Jännittävän kapeikon läpiajon jälkeen edessämme oli vielä jännittävämpi matalikon ylitys. Markin reittipisteiden mukaan sisäänajo sujui kuitenkin vaikeuksitta. Matalimmillaan vettä oli kölin alla 2 metriä, mutta alavedellä ei sisäänajoa kannata edes yrittää. Ankkuroimme suojaisaan laguuniin Creolan lähettyville 20 metrin syvyyteen, mikä on täällä normaalia. Paikalliset ankkuroivat jopa 40 metriin, mitä me pyrimme välttämään.
17.8.2007
59º45,893`N 150º03,733`W
Northwestern Fjord
Aamiaisen jälkeen lainasimme Gustafsonien kajakkeja ja lähdimme Sherylin kanssa melontaretkelle. Kokeilimme sekä kovapohjaista että pumpattavaa mallia, ja meille sopiva yhdistelmä alkaa pikku hiljaa hahmottua. Kajakilla pääsee liikkumaan hyvinkin matalassa vedessä, ja se on ennen kaikkea lähes äänetön. Yritämme hankkia kajakit ennen Prince William Soundia.
Iltapäivällä nostimme ankkurin ja lähdimme katsomaan jäätiköitä. Moottorimme sammui kesken matkan, mutta onneksi olimme keskellä lahtea ja oli tyyntä. Syynä sammumiseen oli tukkeutuneet polttoainesuodattimet. Olemme ilmeisesti saaneet likaista polttoainetta joko Raiatealta, Tahitilta, Havaijilta tai Kodiakilta. Pikakorjauksen jälkeen jatkoimme matkaa ja ajoimme aivan jäätikön reunaan ajojäitä väistellen.
Northwestern jäätikkö on valtava, turkoosin värinen, mereen ”valuva” jääjoki. Aivan jäätikön viereen ei ole syytä mennä, koska mahdolliset pohjassa olevat jäät voivat pintaan noustessaan nostaa veneen mukanaan. Niinpä jäimme neljännesmailin päähän ihailemaan näkymää, joka oli mahtava!
Menimme yöksi ankkuriin muutaman mailin päähän suojaiseen lahteen aivan jäätiköiden kupeeseen. Nukkuminen tuotti vaikeuksia jäätikön murtumisesta johtuvien ukkosmaisten jyrähdysten vuoksi. Heräsimme yön aikana useasti. Tunnelma oli uskomaton. Jäätiköt ovat tuhansia vuosia vanhoja ja nyt ne sulavat mieletöntä vauhtia. Meidän karttamme, joka on vain muutaman vuoden vanha, on silti jo vanhentunut jäätiköiden sijainnin suhteen.
Seurasimme tarkkaan sääennusteita, koska keli näytti huononevan. VHF ei kuulunut vuonoon, mutta onneksi SSB kuului, ja saimme vastaanotettua jopa sääfaxin. Sääennuste seuraavaksi päiväksi oli huolestuttava. Lähtövaihtoehdot olivat joko seuraavana aamuna tai vasta useamman vuorokauden kuluttua. Päätimme lähteä aamulla.
18.8.2007
60º00,753N 149º17,776W
Thumb Cove
Ajoimme lahdesta ulos tyvenessä jäitä väistellen. Riutan läpiajo ei tuottanut ongelmia. Heti riutan jälkeen näimme ryhävalaan hyppäävän ilmaan useita kertoja. Alkumatka oli lievää vastatuulta, kuten sääennusteen mukaan pitikin. Käännyttyämme koilliseen totesimme ennusteen olevan taas pielessä. Satoi ja tuuli, mutta väärästä suunnasta. Moottoripurjehdimme Pete Passin läpi Resurrection Bayn niemen ympäri. Pääsimme vihdoin purjehtimaan Resurrection Bayssä. Tuuli kävi 30 solmussa ja vauhti 9 solmussa.
Sewardissa oli juuri tänä viikonloppuna jokavuotinen Salmon Derby-kisa, ja marina oli tupaten täynnä veneitä. Jäimme tämän takia ankkuriin noin seitsemän mailin päässä olevaan Thumb Coven lahteen. Totesimme olevamme taas sivistyksen parissa. Lahdella oli meidän lisäksemme ankkurissa kymmenkunta venettä, ja lahden pohjukassa oli matkailuyrityksen telttakylä lohijoen kupeessa. Kaikkialla näkyi pikkuveneitä, joissa ihmiset uistelivat. Mekin yritimme kalastaa, mutta kuteva lohi ei hevin syö, ja joessa koukkukalastus (snagging) on kiellettyä. Siispä ei kalaa tänään illalliseksi. Joki oli aivan täynnä kutemaan nousevia lohia, ja alajuoksulla joen pinnalla kellui kymmenittäin kuolleita lohia.
Radiopuhelimessa kuulimme veneen jääneen pitämään tuulta Quartz Bayhin, jossa mekin yövyimme. Vene raportoi 40 solmun tuulta ja 90 solmun puuskia (williwaws). Venekunta oli jatkuvassa radiopuhelinyhteydessä merivartiostoon. Merivartiosto tiedusteli tunnin välein heidän tilannettaan, kertoi sään kehittymisestä, välitti viestejä veneilijöiden perheille jne. Merivartiosto näyttää huolehtivan täällä riskitapauksista todella perusteellisesti. Tässä ympäristössä sen ymmärtää hyvin, ja lämmittää mieltä tietää, että sieltä saa aina avun tarvittaessa.
Creola lähti seuraavana päivänä Sewardiin, mutta me päätimme jäädä lahteen vielä yhdeksi yöksi odottelemaan sataman ruuhkan purkautumista.
P.S. Paikallislehden mukaan Salmon Derbyn kokonaissaalis viikonlopun aikana oli 26.000 lb eli noin 12.000 kg, ja kaikki se uistellen. Pääpalkinto oli 10.000 USD.
20.8.2007
60º07,115N 149º26,184´W
Seward
Lähdimme aamulla hernerokkasumussa Sewardiin. Näkyvyys oli ajoittain vain kymmenkunta metriä, ja outoon paikkaan saapuminen hermostutti. Pääsimme kuitenkin onnellisesti satamaan, menimme ensin tankkaamaan ja pyysimme sitten satamakapteenilta laituripaikkaa. Saimme paikan F33. Ollessamme menossa laituriin yllätyksemme oli melkoinen kahdestakin syystä. Ensinnäkin paikassa oli jo vene, samainen 10&2-vene, johon Pekka kävi tutustumassa Homerissa ollessamme. Kippari huhuili kuitenkin laiturilta olevansa juuri lähdössä. Lähestyessämme uudestaan laituria totesimme, että naapurivene on Capella, jonka tapasimme Kodiakilla. Veneen kippari Vic otti köytemme vastaan ja toivotti meidät tervetulleiksi. Pian saapui Kathykin paikalle, ja yllättävä jälleennäkeminen oli riemuisa. Menimme illalla koko joukko eli Creolan, Capellan ja Sareman miehistöt yhdessä syömään ennen kuin Gustafsonit joutuivat palaamaan Anchorageen .
Saimme ostettua kajakit Markin suhteiden avulla erittäin edullisesti. Toinen on kova, yhdenhengen kajakki ja toinen kahdenhengen pumpattava kajakki. Gustafsonit toivat ne mukanaan Anchoragesta, joten nyt meillä on vihdoin ja viimein kunnon välineet liikkumiseen. Viciltä saimme hyviä neuvoja katkarapupaikoista sekä niiden pyynnistä. Tällä hetkellä ainoa ongelmamme on se, ettemme ole onnistuneet löytämään katkarapupyydystä, emmekä myöskään kulkuvalopolttimoa. Kokonainen lamppu, joita kyllä on kaupoissa, on melko arvokas tapa ostaa polttimo. Vic kertoi myös, että joka vuosi pakkasneste loppuu kaupoista, koska talven tulo on täällä yhtä suuri yllätys kuin Suomessakin. Ostimme siis riittävästi pakkasnestettä jo nyt.
Näyttää siltä, että Seward olisi parempi talvehtimispaikka kuin Homer. Hinta on halvempi ja mikä tärkeintä, täällä kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. Lisäksi täällä on tuttuja, joilta saa apua. Lopullista päätöstä ei onneksi tarvitse tehdä heti.
Sewardissa on usein sekä sumuista että sateista. Olemme oppineet paikallisilta uusia sanontoja, kuten liquid sunshine, Seward is the place where the fun shines ja myös The weather is here, wish you were beautiful!
25.8.2007
59º58,035N 148º09,012W
Fox Farm Bay
Voimakas matalapaine piti meidät Sewardissa pidempään kuin oli tarkoitus. Kun vihdoin pääsimme liikkeelle, tuuli ehti tyyntyä täysin. Päivän moottoroinnin jälkeen ankkuroimme Fox Farm Bayhin Prince William Soundiin johtavan eteläisimmän läpiajon alkuun. Paikka on suojainen ja ankkuripaikka on sopivan matala Alaskan ankkuripaikaksi, vain 12 metriä. Näimme heti rannalla mustakarhun, merisaukot uiskentelivat lahden rantavesissä, ja lohet hyppivät ympärillä. Paikka on suosittu ankkuripaikka myös kalastajien keskuudessa. Tullessamme oli lahden suulla kaksi kalastusalusta kurenuottaamassa lohta.
Vaihteensiirtovaijerimme katkesi juuri saapuessamme lahden suulle. Etenimme lahteen Pekan ryntäillessä edestakaisin konehuoneen ja ruorin väliä, ja Riitta pudotti ankkurin ensimmäiseen sopivaan paikkaan. Jatkoa varten nostimme D-signaalilipun saalinkiin merkiksi operointivaikeuksistamme, vaikka tuskin monikaan tietää, mitä lippu merkitsee.
26.8.2007
60º21,825N 148º13,499W
Jack Pot Bay, Seven Fathom Hole
Lähdimme aamiaisen jälkeen Bainbridge Passagen kautta Jack Pot Bayn lahteen. Oli lähes mahdotonta uskoa, että lahden pohjukasta voisi johtaa väylä syvemmälle, mutta niin vain oli. Noin 20 metriä leveä luonnon muovaama kanava, 7,5 metriä syvä, johti pienen järven tapaiseen poteroon. Ankkuroimme keskelle poteroa 12 m syvään veteen. Aivan vieressämme oli lohijoki. Meloimme kajakeilla katsomaan viereisen 29 Fathom Holen mustakarhuja ja lohijokea ja kiersimme osan Jack Pot Bayn lahtea. Lahti on saanut nimensä lohen nousua odottaneiden kalastajien harrastuksesta eli korttipelistä.
Olimme saaneet hankittua katkarapupyydyksen Sewardista. Menimme nyt laskemaan sen Vicin ohjeen mukaan noin 120 metriin lahden ulkopuolelle. Laitoimme ohjeen mukaan syötiksi kissanruokapurkin. Aamulla kissanruoka oli lähes koskematon ja pyydys tyhjä. Seuraavana aamuna näimme moottoriveneen ankkuroineen seuraavan lahteen, ja he olivat laskeneet katkarapupyydyksen vain parisataa metriä meidän kokeilupaikastamme. Mitähän me teimme väärin, vai jäivätköhän hekin ilman saalista?
Pekka lyhensi vaihteensiirtovaijeria ja teki siitä erikseen toimivan sormilenkkivaijerin. Systeemi toimii jotenkuten ja saa kelvata loppukauden ajaksi.
28.8.2007
60º28,439N 148º19,185W
Nellie Juan Anchorage
Tulimme Dangerous Passagen läpi kauniissa säässä moottoroiden. Ankkuripaikkamme on Nellie Juan Glacierin kupeessa, jälleen pienen järven tapainen potero, jossa on lohijoki pohjukassa. Paikka on suojainen ja mukavan matala, noin 10 metriä. Näimme heti tullessamme mustakarhun joessa. Kävimme laskemassa katkarapupyydyksemme aivan ankkuripaikan ulkopuolelle noin 110 metriin. Tällä kertaa laitoimme Friskies kissanruokapurkin lisäksi kanansiiven syötiksi. Kun aamulla kävimme kokemassa jäätiköltä tulleiden jääpalojen joukossa olevan pyydyksemme, emme olleet uskoa silmiämme: 42 suurta katkarapua! Laitoimme uuden kissanruokapurkin tyhjän tilalle ja laskimme merran takaisin mereen. Keitimme ravut heti ja söimme osan lounaaksi. Kerrassaan herkullisia!
Kävimme melomassa kajakeilla jäätikön soravallin sisäpuolella jäälauttojen joukossa juuri ennen yläveden ”slackia”, koska silloin ei ole virtaa, ja jäät pysyvät paikallaan. Kävimme eilen katsomassa jollalla virran voimaa alavedellä. Virta kuljettaa jäitä todella reipasta vauhtia. Jouduimme tulemaan alavirtaan varsin kauas, jotta virran ylitys oli turvallista.
30.8.2007
60º35,690N 148º14,818W
Mink Island NE Anchorage
Kävimme aamulla nostamassa katkarapupyydyksemme: 49 katkarapua. Joudumme nyt lopettamaan pyynnin vähäksi aikaa liiallisen saaliin takia. Lähdimme alavedellä Nellie Juan Anchoragesta ja siirryimme lahden toisella puolella olevan Mink Islandin taakse. Matkaan kului parisen tuntia. Katsastimme ensin lounaisen ankkuripaikan, mutta hylkäsimme sen liian avoimena. Sääennuste on tosin luvannut tyyntä, mutta kun Alaskan ennusteisiin ei voi oikein luottaa. Jäimme siis koilliseen ankkuripaikkaan pienen Mink Islandin kupeeseen. Lahdelmassa on hyvä lohijoki, johon nousee tuhansittain lohia (lainaus purjehdusoppaasta). Teimme kajakkiretken, jonka aluksi meloimme jokeen ja haimme sieltä lohen illalla savustettavaksi.
Aikanaan ennen kalastuksen rajoittamista tänne oli rakennettu kaiken lohen keräävä loukku. Siitä on enää osa tolpista jäljellä. Vuoden 1964 maanjäristyksen aiheuttama tsunami tuhosi paikan lähes täysin. Aallon kauas metsään nostama proomu on hyvä muistutus luonnon uskomattomista voimista. Kun vielä Coast Guard antoi varoituksen Volcano Activity 55º24,34N 161º53,14W, tuntui todella siltä, että olimme keskellä villiä luontoa.
Illalla ankkuripaikkaamme saapui purjevene! Veneen väki kävi jollalla katsomassa proomua ja hakemassa joesta lohet, kuten mekin. Viittilöimme ohittajat lasilliselle. Bill Anchoragesta oli ystävineen matkassa. Tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä tavata ihmisiä iso ase vyöllä. Tämä näyttää kuitenkin olevan paikallinen tapa. Kuten he kertoivat, mustakarhu on saalistaja, ja teoriassa on mahdollista joutua puolustuskannalle. Mielestämme käsisoihtu on kuitenkin riittävä, ja karhu on monessakin mielessä pienempi riski kuin aseistettu ihminen. Aseista huolimatta vierailijat olivat taas, kuten kaikki Alaskassa tapaamamme ihmiset, mukavaa väkeä. Aamulla ollessamme jo liikkeellä, he ajoivat meidät jollalla kiinni ja antoivat meille käyntikorttinsa ja hyvää, paikallista olutta, Alaskan Amber, maistiaisiksi.
Sääennuste lupaa tyyntä seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Olemme sopineet tapaavamme Gustafsonit Icy Bayn ankkuripaikalla lauantaina. Ehdimme viettää sitä ennen pari päivää Ewan Bayn lahdella, siispä matkaan.
31.8.2007
60º23,729N 148º09,119W
Ewan Bay
Matka Mink Islandilta Ewan Bayhin oli sumuinen. Ajoittain näkyvyys oli vain pari veneenmittaa. Kokeilimme kalaonneamme huonolla menestyksellä, vaikka lohia hyppeli veneen ympärillä koko ajan. Tulimme Ewan Bayn ankkuripaikkaan hyvissä ajoin ennen ylävettä. Perukassa on lahti, johon johtaa hyvin kapea salmi. Vuorovesi ei ehdi täyttämään lahtea, vaan nousuvedellä salmessa on voimakas virta sisäänpäin ja taas laskuvedellä ulospäin. Päätimme mennä katsastamaan perukan. Tähtäsimme vierailumme yläveden slackille ja ajoimme jollalla viimeisessä sisään virtauksessa lahteen. Lahden perukassa on lohijoki, johon nousee runsaasti kalaa. Emme missään ole nähneet vastaavaa määrää lohia. Joella oli mustakarhu syömässä. Kun saavuimme, se tuskin jaksoi löntystää mahansa kanssa meitä piiloon. Valitettavasti valokuvaus ei onnistunut perämoottorin tärinästä johtuen. Palasimme kapeikkoon noin 10 minuutin kuluttua, jolloin virtaus oli jo kääntynyt. Tehokkaalla perämoottorilla siitä selviää, mutta emme lainkaan kummeksuneet Sherylin ja Markin kertomusta siitä, että he olivat viettäneet kajakeilla 6 tuntia lahdessa odottamassa alaveden slackia päästäkseen pois. Alavedellä putous on noin 2 metriä meren suuntaan. Huimaa!
Lahdessa on kolme purjehdusoppaan suosittelemaa ankkuripaikkaa. Valitsemamme näyttää parhaalta toistaiseksi. Taas kerran totesimme vuoroveden vaikuttavan rajusti ympäristöön. Ankkuroimme isoon lahteen, mutta alavedellä olimmekin pienessä poukamassa.
3.9.2007
0º12,268´N 148º21,113´W
Icy Bay
Lähdimme hyvissä ajoin Icy Bayn suuntaan, jossa olimme sopineet tapaavamme Creolan. Laskuvedellä jäät olivat varsin kaukana lahdella ja niitä oli paljon. Pujottelimme jäiden joukossa ja näimme matkalla neljä ryhävalasta kalastamassa lahdella. Keskellä lahtea olevalla jäälautalla makaili merisaukkoja. Vasta nyt tajusimme kuinka paksu niiden turkki on.
Saavuimme opaskirjan neuvomaan ankkuripaikkaan hyvissä ajoin. Kerrankin syvyys ei ollut ongelma, vaan ankkuroimme noin 4 metriin ja laskimme 50 metriä ketjua. Pito oli taattu. Teimme jollaretken lähes jäätikön reunaan. Jäätiköltä murtuu jatkuvasti jäätä mereen ja tästä aiheutuva jylinä on mahtavaa. Jää on kaukaa katsottuna voimakkaan sinistä, mutta läheltä se on lähinnä lasimaisen turkoosia ja läpinäkyvää.
Creola saapui illemmalla ja koska sääennuste oli erinomainen, päätimme kiinnittää heidät kylkeemme. Veneestä toiseen kulkeminen oli näin helppoa. Yhteisen illallisen jälkeen menimme rannalle ja teimme nuotion. Nautimme kahvit kermaliköörin kera ja paahdoimme nuotiolla vaahtokarkkeja. Sulat vaahtokarkit pistettiin suklaapalan kera kahden keksin väliin, ja niistä tuli mitä makoisin jälkiruoka.
Pekka ja Branson, ikä 10 v., olivat käyneet laskemassa katkarapupyydyksen kokeeksi varsin matalaan, noin 40 metriin. Barnson oli saanut valita paikan. Pieni pelko oli, että vuoroveden mukana kulkevat jäät veisivät pyydyksemme mennessään, mutta niin ei onneksi tapahtunut. Aamulla merrassa oli 44 katkarapua!
Seuraavana päivänä teimme koko joukko, myös laivakoira Speckles, parin tunnin kajakkiretken jäätikkölahdelle. Palattuamme veneille, päätimme nostaa ankkurin ja siirtyä suojaisempaan ankkuripaikkaan. Tulossa oli voimakas matala noin 40 solmun tuulineen. Vaikka ennustaminen on vaikeaa, oli selvää, että matala tuo tuulia tännekin. Alaskan lahdella tuulet olivat jo varsin voimakkaita. Sääpalvelu kerää aina 15 minuuttia ennen ennustetta vapaaehtoisilta kalastusaluksilta sää- ja positiotiedot, ja se antaa käsityksen siitä, mitä on odotettavissa.
Päätimme pienen pohdinnan jälkeen siirtyä Jack Pot Bayn Seven Fathom Holeen pitämään tuulta. Se todettiin parhaaksi paikaksi, koska sinne ei osu oikeastaan minkään suuntainen tuuli, se on sopivan matala ankkurointiin ja pohjan pito on hyvä. Siellä ei myöskään synny pahamaineisia williwaw-tuulia.
Tultuamme Seven Fathom Holeen otimme taas Creolan kylkeemme ja teimme suunnitelman ja valmistelut lisäankkureiden laskemisesta pahimman varalta. Koska vuorovesi pyörittää veneitä jatkuvasti, ei lisäankkuria ole syytä laskea tyynellä.
Myrskyä ei lopultakaan tullut. Sääfaxien mukaan pahin keli ohitti meidät etelästä hyvin läheltä. Creola lähti kohti Sewardia keskiviikkoaamuna. Me menimme ensin nostamaan katkarapumerran ja suuntasimme sitten keulan kohti Icy Bayn lahtea. Lahdessa oli tällä kertaa kaikkiaan viisi valasta. Kävimme Nassau Fjordissa katsomassa Princetonin ja Chenegan jäätiköt. Näimme aivan läheltä, kuinka jäälautta kellahti ympäri ja alta paljastui valtava, aivan lasimainen jääkimpale. Muutamat jääkimpaleet olivat niin sinisiä, ettei väriä uskoisi todeksi, ellei olisi itse niitä nähnyt.
Sää on muuttunut pikku hiljaa syksyiseksi. Sääkartalla on matalapaineita jatkuvana jonona, ja Aasiassa pyörivä taifuunikin näyttää olevan tulossa tännepäin. Purjehduskausi alkaa siis olla ohi. Ennusteet muuttuvat kaksi kertaa päivässä, mutta pari seuraavaa vuorokautta vaikuttavat vielä kohtuullisen hyviltä. Siispä ehdimme käydä vielä parissa ankkuripaikassa.
5.9.2007
60º14,519´N 147º56,591´W
Squire Island
Ankkuroimme suojaiseen lahteen Knight Islandin lounaiskulmaan Knight Island Passagen kupeeseen. Valastarkkailijat pitävät leiriään yleensä täällä, koska salmessa liikkuu runsaasti valaita. Tällä kertaa tarkkailijoita ei näkynyt, ei myöskään valaita. Näin saimme koko lahden itsellemme (ja merisaukoille).
Kävimme jollaretkellä katsastamassa Copper Bayn, jota Mark oli kehunut hienoksi. Sisäänajo sinne on hyvin ahdas ja matala. Purjeveneelläkin sinne pääsisi ylävedellä, mutta lahti on syvä ja pohjan pito on huono. Sisälahti on suuri ja vuorten ympäröimä. Korkeat, jylhät kalliot ovat osittain vihreitä, mistä varmaan johtuu lahden nimi. Lahden pohjukassa on joki, jonka suulla näimme mustakarhun kalassa. Lahti on todella kaunis, ehkä kaunein tähän mennessä näkemistämme.
6.9.2007
60º01,549´N 148º26,396´W
Auk Bay
Nostimme ankkurin heti aamiaisen jälkeen ja ajoimme koneella Bainbridge Passagen kautta Alaskan lahden puolelle Auk Bayn pohjukkaan ankkuriin. Näimme Bainbridge Passageen tullessamme kolme ryhävalasta. Pyrstöistä päätellen valaat olivat samat, jotka olimme aikaisemmin nähneet Icy Bayn lahdella.
Auk Bay on suhteellisen avoin, mutta silti suojainen lahti, jonka pohjukassa on lohijoki. Näimme joella yhtä aikaa neljä mustakarhua lohestamassa. Täällä näimme myös ensimmäisen kerran mustakarhuemon poikasineen.
Sää oli edelleen kaunis, aurinkoinen ja tyyni, mutta ennusteen mukaan sen pitäisi muuttua kehnoksi jo seuraavana iltapäivänä. Kovaa tuulta on luvattu koko viikoksi. Vaikka kokemuksemme mukaan vain seuraavan päivän ennusteeseen voi luottaa, päätimme lähteä illalla kohti Sewardia.
7.9.2007
60º07,116´N 149º26,071´W
Seward
Moottoroimme tyvenessä yön yli Sewardiin. Saimme marinassa laiturista päätypaikan, mikä helpotti katkenneella vaihdevaijerilla operointia. Heti tultuamme laituriin saimme suomenkielisen tervetulotoivotuksen. Anchoragessa asuvat Marke ja Reijo olivat havainneet Suomen lippumme ja tulivat juttelemaan. Saimme heiltä lahjaksi lohen, jonka Pekka savusti lounaaksi.
Iltapäivällä veneelle tuli haalaripukuinen kalastaja ja toivotti myös meidät tervetulleiksi selvällä suomen kielellä, tosin muu keskustelu käytiin englanniksi. Hän oli Karelia-nimisen kalastusaluksen omistaja, alun perin Vaasasta. Aluksen edellinen omistaja oli myös suomalaista alkuperää, mutta Amerikassa syntynyt. Karelia-nimi on edellisen omistajan äidin mukaan, äiti kun oli kotoisin Karjalasta.
Illalla kaatosateessa kuului laiturilta kolinaa. Homerissa tapaamamme, suomea puhuvan Helen Armstrongin mies, Charlie, oli tullut polkupyörällä Anchoragesta tapaamaan veljeään ja oli huomannut lippumme. Ilta kului rattoisasti jutellessa. Helenillä ja Charliella on tontillaan hirsisauna, jonne saimme kutsun. Houkuttelevaa!
12.9.2007
Seward
Sää oli maanantaina kauniin aurinkoinen. Purjeet ovat nyt kuivina takakajuutoissa, jolla kannella, ja kaikki alkaa muutenkin olla talvikunnossa.
Yllätys oli melkoinen, kun menimme selvittämään veneen pukitusta Seward Shipsin telakalle, josta olimme varanneet talvipaikan. Telakka-alueesta vastaava kaveri kertoi, ettei meille olekaan paikkaa. Olimme puhuneet asiasta kahden henkilön kanssa, mutta meidän olisikin pitänyt puhua juuri hänen kanssaan. Jokainen kuulemma tietää, että hän hoitaa telakka-alueen. Tuo jokainen ei vain sattunut kertomaan sitä meille. Onneksi saimme paikan aidan takana olevalta toiselta telakalta. Saapa nähdä, onko nyt puhuttu oikean henkilön kanssa. Nostoaikataulu on kuitenkin edelleen voimassa, ja viimeisenä keinonahan on veneen jättäminen veteen talveksi. Se ei kuitenkaan lumen ja kovien tuulien vuoksi tunnu oikealta ratkaisulta.
Vesisade, täkäläinen liquid sunshine, on ollut runsasta ja jatkuvaa, ja tuuliennusteet ovat jatkuvasti yli 20 solmua. Tulomme ajoitus osui aivan nappiin. Lämmityslaitekin päätti vaatia huoltoa juuri ennen talvea. Hyvä niin, ettei tarvitse keväällä ensi töiksi ryhtyä sitä korjaamaan.
15.9.2007
60º07,518N 149º26,047W
Seward, Four Seasons Boat Yard
Veneen nosto oli sovittu tapahtuvaksi klo 11, ja kaikki toimi kellon tarkkuudella. Olimme ylhäällä maissa pukitettuna jo ennen puolta päivää. Olemme nyt yrittäneet kaivella muististamme kaikki talvisäilytykseen liittyvät kommervenkit: pakkasnestettä sinne tänne, boilerin tyhjennys, vesikoneen varastointi jne.
Sää näyttää vain pahenevan. Ennusteet kertovat jatkuvasta kovasta, jopa myrskyisestä tuulesta. Paikallisten mukaan Labor Day syyskuun alussa on yleensä vuoden viimeinen purjehduspäivä, ja ainakin tänä vuonna se pitää paikkansa.
Vietimme pukkien päällä olevassa veneessä kaksi yötä. Ensimmäisenä yönä nousi tuuli, joka keräsi voimaa pitkin yötä ja puhalsi lopulta noin 70 mailia tunnissa eli lähes 60 solmua. Sekä omat että naapuriveneiden köydet paukkuivat, esineitä lenteli ilmassa, ja veneemme keikkui epämiellyttävästi. Nukkumisesta ei tullut mitään, ja heti aamulla lisäsimme veneen alle pari pukkia. Seuraava yö ei ollut ensimmäistä paljoakaan rauhallisempi, mutta saimme onneksi nukuttua muutaman tunnin. Tuulesta huolimatta aurinko on paistanut aika-ajoin. Yöllä oli lähivuorille satanut ensilumi noin 800 metrin korkeuteen, ja Ilta-auringon valaisemat vuorenhuiput ovat huikean näköiset.
24.9.
Euroopassa
Lähdimme Sewardista Anchorageen 16.9. vuoden toiseksi viimeisellä junalla. Juna kulki hitaasti ja välillä lähes pysähtyi mielenkiintoisimpien nähtävyyksien kohdalla. Junassa oleva opas viihdytti matkustajia jakamalla faktatietoa ohittamistamme jäätiköistä, joista ja vuorista sekä kertomalla paikkoihin liittyviä tarinoita. Parin sadan kilometrin matkaan meni näin yli neljä tuntia, ja nautimme joka hetkestä.
Anchoragen asemalla meitä oli vastassa Mark Gustafson. Ajoimme heidän korkealla vuorenrinteellä olevaan taloonsa, josta avautui uskomattoman hienot ruskan värittämät näkymät Anchorageen, Cook Inletiin ja sen takana oleville vuorille. Vietimme Gustafsonien vieraina lähtöämme edeltävät kolme päivää. Maanantaina menimme koko joukko Homerissa tapaamamme Helenin ja hänen miehensä Charlien luokse. Kävi ilmi, että he ja Gustafsonit ovat lähes naapureita. He asuvat vain noin 10 minuutin ajomatkan päässä toisistaan. Vietimme leppoisan illan nauttimalla ensin heidän suomalaisen hirsisaunansa ihanista löylyistä ja sen jälkeen istuimme iltaa fondue-patojen ääressä. Tiistaina tulivat Kathy ja Vic lounaalle Gustafsonien luo, ja keskiviikkona menimme Alaskan vesiä yli 15 vuotta purjehtineiden Jeffreyn ja Janetin luokse musisoimaan ja lounastamaan. Myöhemmin illalla Gustafsonit ajoivat meidät lentokentälle, mistä lähdimme kohti Eurooppaa heti puolenyön jälkeen.
Olemme jo tehneet alustavia suunnitelmia seuraavaa purjehduskautta ajatellen. Alaskalaisten ystäviemme neuvojen mukaisesti pyrimme lähtemään Sewardista liikkeelle jo toukokuussa. Tarkoituksemme on purjehtia suoraan Kodiakille ja jatkaa sieltä mahdollisimman nopeasti Aleuteille, Unalaskaan ja Dutch Harboriin, millä alueella aiomme viettää koko kauden. Pekka lentää Alaskaan heti huhtikuun alussa kunnostamaan venettä, ja Riitta seuraa perässä huhti-toukokuun vaihteessa. Veneen miehistöön liittyy jälleen myös laivakoiramme Latte, jonka sopeutuminen Alaskan villiin luontoon tuo purjehdukseen varmasti oman mielenkiintoisen lisänsä.
Numerotietoja vuodelta 2007:
Merimaileja kertyi 5.963 (veneen kokonaismailit 39.992 merimailia), joista Alaskassa 614 merimailia
Polttoainetta ostettiin 2.274 litraa ja siitä maksettiin 1.694 dollaria
Konetta käytettiin 647 tuntia ja generaattoria 331 tuntia
Lämmityslaite oli päällä yhtäjaksoisesti heinäkuun alusta saakka, siis lähes 2 ½ kuukautta
Ja katkarapuja ehdittiin saada kaikkiaan 168 kpl!
Matkamme jatkuu osoitteessa:
alaska2008.blogspot.fi
